yritän muistaa tämän
kun tekisi vain mieli nukahtaa ikiajoiksi
vielä(kään) en saa luovuttaa
tiistai 6. marraskuuta 2012
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
To feel the bed dimple when you crawl inside
Osaisinpa edes syödä. Tai kirjoittaa. Pää on tyhjä.
Ensimmäistä kertaa ikinä pelkään kuolevani syömishäiriöisenä.
Minä haluan erilaisen minän.
ja sinut tänne syleilemään
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Ohne dich zähle ich die Stunden
Tämä vuosi ja etenkin viimeiset kuusi kuukautta ovat olleet pitkiä. Kaksi kertaa nenämahaletkua, yksi psykiatrinen kolmeviikkoinen, miljoona oksennettua euroa. Muutto ja yksi ikävöivä tyttöystävä. Hautajaisia, kipeitä läheisiä. Kaiken alleen jyräävä fyysinen ja henkinen väsymys.
Mutta siinä ei ole kaikki. Puolikas ananas, pala ruisleipää ja Parisien-kahvia maidolla aamiaiseksi. Perjantain balettitunti ja kävely uuteen kotiin kauniissa lumisateessa. Ystäviä, tortillalättyjä ja kaunista naurua. Tunnin mittaiset Skype-puhelut rakkaalle kauas.
Uudelleen aloitetun liikunnan ilo.
Minä yritän. Ihan totta, minä yritän vielä tänäänkin.
tiistai 16. lokakuuta 2012
Oh, kiss me beneath the milky twilight
sadepäivän aamut ovat kurjia
ja ihanimmat muistot niitä kamalimpia
olisinpa kaukomaan tuuli
joka hiuksillasi leikittelee
tai viileä yö
joka ottaa sinut syliinsä
minäkin haluaisin syliin
ikävä sinua rakas
tiistai 2. lokakuuta 2012
"Life's hard. It's even harder when you're stupid."
10 vuotta sitten...
... olin reipas alakoululainen
... luin Harry Pottereita aina uudelleen
... haaveilin koiranpennusta
... tulin tietoiseksi muka isosta mahastani
... en vielä tiennyt, miltä tuntuu kun joku käy käsiksi
5 vuotta sitten...
... olin sairastanut jo muutaman vuoden
... aloin käydä psykiatrin juttusilla
... harrastin, osallistuin ja tein liikaa
... fanitin Antti Tuiskua :D
3 vuotta sitten...
... paras ystäväni lähti vaihtoon
... masennus alkoi muuttua vaikeaksi
... laihduin ensimmäistä kertaa 50 kilon alle
... vietin perheeni kanssa kuukauden Kaakkois-Aasiassa
1 vuosi sitten...
... opettelin puhumaan
... nauroin anoreksiadiagnoosille
... kirjoitin 98 pisteen esseen englannin kirjoituksissa ja olin itsestäni ylpeä
... suunnittelin muuttoa yksiöstäni poikaystäväni luo
... aloin lisätä hieman rasvaa ruokaan, koska hiuksia lähti niin paljon
Kuluneena vuonna...
... olen ollut avovaimo
... pääsin ylioppilaaksi
... rakastuin kahvilatyöhön
... laihduin alle 40-kiloiseksi
... olen ollut sisätaudeilla kaksi kertaa (pääsin viime viikolla) ja psykiatrisella kerran
... sain uuden ystävän
Eilen...
... heräsin uudessa asunnossa
... tein loppusiivouksen vanhassa kämpässä
... tapasin lukiokavereita
Tänään...
... sain tietää päässeeni varasijalta aikuisbaletin tunneille (!)
... vein siskon ja äidin ensiapuun
... palautin avaimia
... kävin punnituksessa ja harmistuin
... nuokuin väsymyksestä avoimen yliopiston luennolla
Huomenna...
... liimaan ravitsemussuunnitelman otsaani
... raahaudun päivätoimintakeskukseen
... siivoan ja järjestelen
Ylihuomenna...
... raahaudun varmaan taas päivätoimintaan
... pari kaveria tulee käymään
... menen teatteriin
Vuoden päästä...
... olen toivottavasti taas reipas koululainen
... lopetan terapiani
... syön normaalisti ja olen terveen naisen painossa!
maanantai 27. elokuuta 2012
lauantai 18. elokuuta 2012
Muutoksia
Muutin blogin nimeä, osoitetta ja blogger-nimeänikin. Poikaystävä löysi blogini taas enkä tiedä miten jatkaa tästä...
tiistai 14. elokuuta 2012
Conversations with my 25-year-old self
(Omahoitaja pyysi kirjoittamaan kirjeen 25-vuotiaalle itselleni, ja voisin laittaa sen tännekin vaikka kirjoitinkin puhekielellä ja muutenkin tönkösti)
Hei.
Tällä hetkellä tuntuu vähän
hölmöltä istua tässä ja yrittää keksiä sanottavaa viiden
vuoden päässä tulevaisuudessa elelevälle Räiskäleelle. Oikeastaan
mulla on vain vähän ajatuksia siitä, millaista toivoisin elämäni
olevan viiden vuoden päästä.
Ehkä sulla on jo lapsi tai parikin,
todennäköisesti ei kuitenkaan. Asut varmaan edelleen vuokralla ja lapsuuden kotikaupungissasi, mutta se ei kuulosta ollenkaan pahalta. Ehtiihän sitä
myöhemminkin nähdä maailmaa. Tai voihan olla, että oot jo
viettänyt esimerkiksi vuoden vaihto-oppilaana! Se tarkoittaa
tietenkin, että et täältä sairaalasta päästyäsi jäänyt
loppuiäksesi sairaslomalle, vaan todella hait ja pääsit
opiskelemaan. Se mahtoi olla kovan työn takana! Mutta tuntui
toivottavasti hyvältä, kun kuulit onnistumisestasi.
Muutenkin toivon vaan, että jokin
sussa muuttui pian sairaalasta päästyäsi. Että olisit tajunnut
nauttia niistä pienistä onnistumisista ja sitä kautta
kokonaisvaltaisesta hyvästä olosta. Ehkä syömishäiriö kulkee
sun mukana vieläkin, en tiedä. Haluaisin silti uskoa, että oot
vähintään oppinut hallitsemaan sitä eikä se sua.
Älä lannistu, jos et vielä ole
onnellinen. Se aika tulee vielä.
maanantai 6. elokuuta 2012
Drop everything now – meet me in the pouring rain
Midas katsoi Denveriä ihaillen: "Miten sinusta on tullut noin urhea, Den?"
Denver kohautti olkapäitään. "Sellaista sattuu, niin isä sanoo." Denver nousi seisomaan ja pujotti pallon männynoksaan. "Enkä minä tiedä, olenko edes urhea. Aina ennen minä yritin olla astumatta lammikoihin, etten kaatuisi niihin ja kuolisi niin kuin äiti. Mutta sitten syksyllä, kun satoi hirveästi, jäin kerran jumiin ja minun oli pakko kahlata yhden lammikon poikki. Ei se tuntunut sen turvallisemmalta tai vaarallisemmalta kuin mikään muukaan. Minun piti vain kahlata siitä läpi tai sitten jäädä odottamaan, että aurinko rupeaa paistamaan ja kuivattaa sen."
- Ali Shawn kirjasta Tyttö joka muuttui lasiksi
Tunnun aina odottavan "sitä oikeaa hetkeä" parantumiselle. Muutos pelottaa, ahdistus tuntuu pahalta ja miljoona muuta syytä asian lykkäämiselle löytyy kyllä helposti. Mutta jos haluan elää, on työ tehtävä nyt. Sillä joskus on viis veisattava urheudesta ja siirryttävä asioissa eteenpäin. Nimittäin nyt.
Denver kohautti olkapäitään. "Sellaista sattuu, niin isä sanoo." Denver nousi seisomaan ja pujotti pallon männynoksaan. "Enkä minä tiedä, olenko edes urhea. Aina ennen minä yritin olla astumatta lammikoihin, etten kaatuisi niihin ja kuolisi niin kuin äiti. Mutta sitten syksyllä, kun satoi hirveästi, jäin kerran jumiin ja minun oli pakko kahlata yhden lammikon poikki. Ei se tuntunut sen turvallisemmalta tai vaarallisemmalta kuin mikään muukaan. Minun piti vain kahlata siitä läpi tai sitten jäädä odottamaan, että aurinko rupeaa paistamaan ja kuivattaa sen."
- Ali Shawn kirjasta Tyttö joka muuttui lasiksi
lauantai 4. elokuuta 2012
I've been crying, I've been crying, I've been dying over you
Veli ja isä kävivät täällä eilen. Heidän viaton toistensa kiusoittelu ja rento elämänasenteensa saivat minutkin nauramaan mukana. Tajusin jälleen, kuinka paljon heistä pidänkään. Etenkin isäni on aivan mahtava. Onneksi minulla on niin ihana perhe.
Nämä neljä päivää osastolla ovat sujuneet vaihtelevasti ja olen miettinyt paljon tulevaa syksyä ja tulevaisuutta muutenkin. Poikaystäväni muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille ja paras ystäväni (jos minulla sellaista edes on) lähtee Helsinkiin opiskelemaan. Tuntuu kuin jäisin yksin. Ilman perhettäni en varmaan selviäisi, mutta kai ihminen tarvitsee muutakin elämää kuin lapsuudenperheensä kanssa hengailun. Varsinkin, kun äitiä en kestä tiettyä päiväannosta pidempään.
 |
| Paras ystäväni taittelee näitä aina :) |
Miksi kultani läheisyys ahdistaa nykyään niin paljon? Hän tuli käymään torstaina ja istuimme osaston pihakeinussa pari tuntia. Koko vierailun tuntui, kuin hän olisi ollut kaukana ja ajattelin vain, että onneksi pian pääsen oksentamaan. Olin syönyt vähän aamiaista ja lounasta oksentamatta, mutta hänen lähdettyään en selvinnytkään päivällisestä tai edes iltapalasta. En tiedä, johtuuko läheisyyden vaikeus sairaudestani ja sen tuomasta itseinhosta vai siitä, että hän ei enää rakastakaan minua. Vai kenties siitä, etten itse rakasta häntä? Huonoina hetkinä en kai rakastakaan ja ero tuntuu parhaalta ratkaisulta. Mutta ilman rakkautta en varmasti olisi kestänyt hänen masennustaan ja vaikeaa luonnettaan näin pitkään. Onko sittenkin niin, että pelkään tulevaa välimatkaamme niin, että mieleni yrittää nyt suojella minua?
Haluaisin niin parantua. Osasto on tuttu kahden vuoden takaa ja täällä on ihan hyvä olla. Ainakin tällä hetkellä. Olen neulonut villasukkia uudella, kummallisella tekniikalla erään kirjan avulla ("Tämä kirja opettaa vallankumouksellisen 2 kerralla -tekniikan, jossa neulominen aloitetaan sukkien kärjestä ja edetään varsiin"), jutellut muiden potilaiden kanssa, käynyt kävelyllä ja yrittänyt lukeakin. Omahoitajakeskustelut ja muut hoitoon liittyvät asiat tuntuvat raskailta, ja se heijastuu syömiseen. Koko ruokailutila ja ajatus mahan täyttymisestä ahdistavat. Tämä on avoin sekaosasto ja olen itse vastuussa syömisistäni. Aamupalaa en ole oksentanut (aina en tosin ole mitään syönytkään) enkä yleensä lounasta tai iltapalaakaan. En ole liiemmin ahminut, sillä saan ulkoilla vain tunnin päivässä, mutta oksenneltua on tullut silti eikä pääni tunnu kestävän sen tuomaa syyllisyyttä. Päivä ja ateria kerrallaan aion silti yrittää. Tiedän, että oikeasti tarvitsisin syömishäiriöosastojen tapaista valvontaa eli esimerkiksi valmiiksi kootut ateriat ainakin näin alkuun, mutta ehkä voisin silti onnistua tämänkin osaston avulla. Jos vain uskon itseeni tarpeeksi.
uskon uskon uskon
uskon kai
vai kannattaako edes yrittää?
sillä yksi ajatus vainoaa minua
"mutta mitä jos en ikinä parane?"
maanantai 30. heinäkuuta 2012
lauantai 28. heinäkuuta 2012
It's all for nothing if you don't have freedom
tämä ääliöiden ääliö
heittää palasia itsestään hukkaan joka päivä
tietoisuus siitä iskee välillä kuin miekka viatonta
mutta minä olen kaukana viattomasta
(menen osastolle tiistaina, anteeksi etten osaa kirjoittaa)
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
I'm sorry for the person I became
Ensinnäkin; siskon tilanne on parempi kamalista ennusteista huolimatta. Tilanteelle ei sairaalassa erinäisistä syistä ole mitään tehtävissä, joten tällä hetkellä vain odotellaan, josko tietyt arvot laskisivat itsekseen niistä päätähuimaavan suurista luvuista lähemmäs normaalia, niinkuin ne ovat jo tehneetkin. Edelleen liikutaan melko käsittämättömissä lukemissa, mutta ainakin siskoni tuntuu voivan paremmin ja hän kävi kotonakin viime viikonloppuna. Maanantaina tuli äkkilähtö takaisin, mutta eilen hän pääsi jälleen kotiin. Toivottavasti mahdollisimman pitkäksi aikaa <3
Osastolla vietettyjen 11 päivän aikana tapahtui paljon sekä ajattelussani että minua ympäröiville ihmisille. Tärkeän ystävän hemoglobiini tippui yhtäkkiä 85:een, toinen itki vuolaasti tullessaan minua katsomaan (sairastetut neljä aivokasvainta + muut terveysongelmat ovat imeneet hänestä mehut), kolmannen kuulin kuolleen. Meinasipa kuolla myös huonetoverini, 77-vuotias mies, kun hän sai keuhkopöhön eli oli tukehtua omaan limaansa. Huoneeseen kutsuttiin nopeasti apujoukkoja, ja koska heidän laitteensa veivät niin paljon tilaa, en ravintoliuostelineeni kanssa mahtunut ulos huoneesta, vaan kuuntelin vierestä kun häntä lopulta jopa defibrilloitiin (=käynnistettiin sydän niillä läpysköillä).
Pienessä ajassa tapahtuneet kamalatkin asiat heijastuivat valitettavasti myös syömiseeni. Sen lisäksi, että hirvittävä 3700 kcal päivittäinen energiamäärä sai ahdistuksen kerääntymään rintaan mykkyrälle, olin hyvin surullinen niin monen puolesta. Oma tsemppini oli melkeimpä kateissa, sillä halusin ulospäin näyttää siltä, että syöminen sujuu, ja siksi sorruin typeriin kompensointikeinoihin ja piilottamaan aika monta ruisleivän puolikasta. Minusta tuntui, että jos näytän ahdistuksen ulospäin, hoitohenkilökunta peruisi suostumuksensa avohoitoon ja jouduisin siirtymään psykiatriselle nenämahaletkuhoidon jälkeen.
Näin jälkeenpäin kadun suuresti sitä, etten ottanut kaikkea irti hoidosta. Ahmimis- ja oksentamiskäyttäytymiseni on nimittäin jatkunut lähes samanlaisena osastolta pääsyn jälkeen. Aloitin työt maanantaina ja töissä onkin ollut aivan mahtavaa! Siellä en ole oksentanut, paitsi vuoroni päätteeksi. Muuten olen sitten oksennellut aivan liikaa. Pelkään, kadun, häpeän, inhoan. Jos joku teistä lukijoista käy hoidossa tai vaikka joutuu joskus osastolle, kehottaisin täydestä sydämestäni olemaan rehellinen ja ottamaan apu vastaan. Minua pelotti etenkin "kontrollin" (mikä helvetin kontrolli muka?) menettäminen ja painonnousu. Mutta olisin voinut olla ihan turvallisin mielin; fyysinen tilani tietenkin korjaantui osastolla, eikä minusta tullut elefanttia. Painoni nousi oikeastaan vain neljä kiloa, joista puolitoista turvotuskiloa lähti melko nopeasti. Eikä mikään luku vaa'assa ole niin arvokas kuin paraneminen. OTA SIIS APU VASTAAN.
Tuntuu kuin pääni olisi täynnä kirjoitettavia asioita, mutta en saa niistä kiinni saati sommiteltua tekstiksi.
Pienessä ajassa tapahtuneet kamalatkin asiat heijastuivat valitettavasti myös syömiseeni. Sen lisäksi, että hirvittävä 3700 kcal päivittäinen energiamäärä sai ahdistuksen kerääntymään rintaan mykkyrälle, olin hyvin surullinen niin monen puolesta. Oma tsemppini oli melkeimpä kateissa, sillä halusin ulospäin näyttää siltä, että syöminen sujuu, ja siksi sorruin typeriin kompensointikeinoihin ja piilottamaan aika monta ruisleivän puolikasta. Minusta tuntui, että jos näytän ahdistuksen ulospäin, hoitohenkilökunta peruisi suostumuksensa avohoitoon ja jouduisin siirtymään psykiatriselle nenämahaletkuhoidon jälkeen.
Näin jälkeenpäin kadun suuresti sitä, etten ottanut kaikkea irti hoidosta. Ahmimis- ja oksentamiskäyttäytymiseni on nimittäin jatkunut lähes samanlaisena osastolta pääsyn jälkeen. Aloitin työt maanantaina ja töissä onkin ollut aivan mahtavaa! Siellä en ole oksentanut, paitsi vuoroni päätteeksi. Muuten olen sitten oksennellut aivan liikaa. Pelkään, kadun, häpeän, inhoan. Jos joku teistä lukijoista käy hoidossa tai vaikka joutuu joskus osastolle, kehottaisin täydestä sydämestäni olemaan rehellinen ja ottamaan apu vastaan. Minua pelotti etenkin "kontrollin" (mikä helvetin kontrolli muka?) menettäminen ja painonnousu. Mutta olisin voinut olla ihan turvallisin mielin; fyysinen tilani tietenkin korjaantui osastolla, eikä minusta tullut elefanttia. Painoni nousi oikeastaan vain neljä kiloa, joista puolitoista turvotuskiloa lähti melko nopeasti. Eikä mikään luku vaa'assa ole niin arvokas kuin paraneminen. OTA SIIS APU VASTAAN.
Tuntuu kuin pääni olisi täynnä kirjoitettavia asioita, mutta en saa niistä kiinni saati sommiteltua tekstiksi.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2012
Forgive my promise that you'll never see me cry
Syömisestä on tullut vuosien kuluessa aina vain mutkikkaampi ja vaikeampi osa elämääni. Ateriointi on täällä osastolla entistä hankalampaa, kun viimein kohtaan ahdistukseni syömällä tarpeeksi. Mutta vaikka haluan parantua ja näytän ulospäin motivoituneelta, olen täälläkin sortunut joihinkin tyhmyyksiin. Minulla on vierihoitaja, mutta olen silti onnistunut piilottamaan paloja ruisleivistä, juomaan ylimääräistä vettä, tekemään punnerruksia ja oksentamaankin pari kertaa. Eräs hoitaja sanoi minun olevan jo kroonikko, vaikka ei noista sääntöjen rikkomisesta tiedäkään. Se tuntui pahalta. Vaikka pidän siitä, että minulle puhutaan suoraan, toivon sydämeni pohjasta, että täältä kuilusta pääsee vielä pois.
Alussa minua ahdisti koko osastolla olo ja etenkin se kamala kalorimäärä, joka sisääni laitetaan päivittäin. Vaikka päivät kuluvat hitaasti, olen jo rauhoittunut ja tottunut täällä olemiseen. Mutta huomenna letkun kautta menevän ravinnon määrää lisätään puolella. En osaa ajatella selkeästi, vaan kuvittelen mielessäni paisuvani jättiläiseksi tästä energiamäärästä ja liikkumattomuudesta. Asiaa ei auta mahan turvotus ja fyysinen oksettava olo.
Samalla kun täällä olo tuntuu vaikealta, pelkään mennä kotiin ensi torstaina. Mitä jos mikään ei muutukaan (paitsi suurempi paino tietenkin), vaan palaan vanhoihin tapoihini? Maanantaina alkava kesätyö on toiminut suurena motivaattorina, onhan kyseessä unelmahomma. Mukava tekeminen ei kuitenkaan merkitse mitään, jos olo kotona on samanlainen. Suuri vaikuttaja oloni huononemiseen tänä keväänä on ollut poikaystäväni pahentunut masennus, eikä se ole helpottanut hänen tsemppaamisestaan huolimatta. Olen valitettavasti sellainen "pesusieni", joka imee itseensä pahan olon ympäriltään. Miten ikinä pystyn huolehtimaan syömisistäni, kun poikaystävääkin pitää muistuttaa syömään?
Ahdistus ruoasta, lihomisesta (oikeastaan kaikesta itseeni liittyvästä) ja jopa M:n masennus on kuitenkin pientä verrattuna siihen suruun, joka on kohdannut perhettäni viime päivinä. Viime vuosina paljon sairastellut, pari vuotta minua nuorempi pikkusiskoni joutui sairaalaan torstain ja perjantain välisenä yönä. Hänen tilansa on nyt pahempi kuin koskaan ja hän saattaa tarvita elinsiirron. Tällä hetkellä hänen vointinsa on vakaa, mutta en voi kuin pelätä pahinta.
I know she's living in hell every single day
And so I ask, oh God is there some way for me to take her place?
And when they say it's all touch and go
anteeksi että itken rakas sisko
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
I'll train myself to let go of everything I fear to lose
Yoda: Premonitions, premonitions. These visions you have...
Anakin Skywalker: They are of pain, suffering. Death.
Yoda: Yourself you speak of, or someone you know?
Anakin Skywalker: Someone.
Yoda: Close to you?
Anakin Skywalker: Yes.
Yoda: Careful you must be when sensing the future Anakin. The fear of loss is a path to the dark side.
Anakin Skywalker: I won't let these visions come true, Master Yoda.
Yoda: Death is a natural part of life. Rejoice for those around you who transform into the Force. Mourn them do not. Miss them do not. Attachment leads to jealousy. The shadow of greed that is.
Anakin Skywalker: What must I do, Master Yoda?
Yoda: Train yourself to let go... of everything you fear to lose.
Olen tajunnut, että taidan olla aikamoinen pelkuri. En pelkää kuolevani tai esimerkiksi korkeita paikkoja, mutta ihmissuhteisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja on jonkin verran. Puhelimessa puhuminen ja etenkin siihen vastaaminen ovat vaikeita, samoin pelkään olevani huonoa seuraa tai että ihmisellä, jonka kanssa vietän aikaa, on muuten tylsää seurassani. Vietän tuntikausia miettien, mitä joku tietty henkilö on minusta mieltä ja mitä voisin tehdä paremmin. Ruoka ja yhdessä syöminen ovat tietenkin vaikeita, etenkin jos syön enemmän kuin joku toinen. Eniten taidan kuitenkin kammota menettämistä ja sitä, että läheiseni eivät rakastakaan minua. Välillä pelkään niin kovasti toisen menettämistä, että työnnän hänet itse kauemmas! Paljon olen kuitenkin edistynyt; pystyn esimerkiksi nykyään ehdottamaan yhteistä tekemistä sen sijaan, että pakottaisin toisen aina päättämään sen pelossa, että ehdotukseni ei kelpaisikaan.
Jollain tasolla menetyksen pelko yltää myös syömishäiriöstä luopumiseen. Lukijani kommentti edelliseen tekstiin laittoi miettimään:
"Outoa, miten nopeasti tilanteet muuttuu. Ikinä ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Millainen olosi on? Sinä et todellakaan ole epäonnistunut, oikeastaan olet voittanut jotakin, sillä olet askelta lähempänä parantumista. Vaikkei osaston jälkeen välttämättä mikään ole toisin, ellet itse ole mukana muutoksessa. Mistä on vaikeinta päästää irti?
♥ Mikä sinua pidättelee?"
Miksi niin moni pitää kaikin keinoin kiinni jostain niin kamalasta asiasta kuin syömishäiriö? Miksi takerumme sairaisiin tapoihimme viimeisillä voimillamme? Kyseessä on toki sairaus, mutta harvaan sairauteen kiintyy sillä tavalla kuin syömishäiriöinen syömishäiriöön. Itse taidan jollain tasolla pelätä, että pahaa oloani ei enää uskota sitten, kun painoni tästä nousee. Mutta se pelko on oikeastaan aika pieni, sillä ennemmin haluaisin vain kadota ja muiden unohtavan näin vaikean ja kamalan ihmisen (tiedän, minusta vain tuntuu että olisin kamala). Syvällä sisimmässäni en vain taida tietää, mitä ihmettä olisin ilman tätä sairautta. En tiedä mistä pidän tai mitä haluan elämässäni tehdä. Se kontrolli, johon olen vuosien kuluessa tottunut, tuntuu turvalliselta enkä tiedä, mitä siitä irti päästäminen tarkoittaa.
Mutta elää minä haluan (ainakin juuri tällä hetkellä...) ja aion ottaa tulevaisuuteni sisällöstä selvää, vaikka se vaikealta tuntuukin. Täällä osastolla kaikki ponnistelu tuntuu ja näkyy konkreettisemmin ja olenkin huomannut, että en ole kotona (syystä tai toisesta) yrittänyt tarpeeksi. Syöminen on välillä todella vaikeaa, vaikka järjellä tiedänkin kaiken tämän olevan vain minun parhaakseni. Tietoisuus ruoan ja letkun kautta tulevan ravinnon kaloreista on musertava, enkä aina pysty työntämään sairaita ajatuksia pois. Ahdistaa ja itkettää jatkuvasti, mutta nyt on vain pärjättävä. Syöminen on hidasta, laskelmoivaa ja täynnä sellaisia pinttyneitä tapoja, joista haluan vielä irti, mutta ehkä tässä vaiheessa on tärkeintä, että edes syön.
Halu kirjoittaa on pitkästä aikaa tullut mieleeni majailemaan, ja olen siitä ihan iloinen. Toivottavasti teksteissäni on edes jotain tolkkua ja mielenkiintoa, vaikka aivotoimintani ei vielä olekaan kunnolla herännyt ;)
Anakin Skywalker: They are of pain, suffering. Death.
Yoda: Yourself you speak of, or someone you know?
Anakin Skywalker: Someone.
Yoda: Close to you?
Anakin Skywalker: Yes.
Yoda: Careful you must be when sensing the future Anakin. The fear of loss is a path to the dark side.
Anakin Skywalker: I won't let these visions come true, Master Yoda.
Yoda: Death is a natural part of life. Rejoice for those around you who transform into the Force. Mourn them do not. Miss them do not. Attachment leads to jealousy. The shadow of greed that is.
Anakin Skywalker: What must I do, Master Yoda?
Yoda: Train yourself to let go... of everything you fear to lose.
Olen tajunnut, että taidan olla aikamoinen pelkuri. En pelkää kuolevani tai esimerkiksi korkeita paikkoja, mutta ihmissuhteisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja on jonkin verran. Puhelimessa puhuminen ja etenkin siihen vastaaminen ovat vaikeita, samoin pelkään olevani huonoa seuraa tai että ihmisellä, jonka kanssa vietän aikaa, on muuten tylsää seurassani. Vietän tuntikausia miettien, mitä joku tietty henkilö on minusta mieltä ja mitä voisin tehdä paremmin. Ruoka ja yhdessä syöminen ovat tietenkin vaikeita, etenkin jos syön enemmän kuin joku toinen. Eniten taidan kuitenkin kammota menettämistä ja sitä, että läheiseni eivät rakastakaan minua. Välillä pelkään niin kovasti toisen menettämistä, että työnnän hänet itse kauemmas! Paljon olen kuitenkin edistynyt; pystyn esimerkiksi nykyään ehdottamaan yhteistä tekemistä sen sijaan, että pakottaisin toisen aina päättämään sen pelossa, että ehdotukseni ei kelpaisikaan.
Jollain tasolla menetyksen pelko yltää myös syömishäiriöstä luopumiseen. Lukijani kommentti edelliseen tekstiin laittoi miettimään:
"Outoa, miten nopeasti tilanteet muuttuu. Ikinä ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Millainen olosi on? Sinä et todellakaan ole epäonnistunut, oikeastaan olet voittanut jotakin, sillä olet askelta lähempänä parantumista. Vaikkei osaston jälkeen välttämättä mikään ole toisin, ellet itse ole mukana muutoksessa. Mistä on vaikeinta päästää irti?
♥ Mikä sinua pidättelee?"
Miksi niin moni pitää kaikin keinoin kiinni jostain niin kamalasta asiasta kuin syömishäiriö? Miksi takerumme sairaisiin tapoihimme viimeisillä voimillamme? Kyseessä on toki sairaus, mutta harvaan sairauteen kiintyy sillä tavalla kuin syömishäiriöinen syömishäiriöön. Itse taidan jollain tasolla pelätä, että pahaa oloani ei enää uskota sitten, kun painoni tästä nousee. Mutta se pelko on oikeastaan aika pieni, sillä ennemmin haluaisin vain kadota ja muiden unohtavan näin vaikean ja kamalan ihmisen (tiedän, minusta vain tuntuu että olisin kamala). Syvällä sisimmässäni en vain taida tietää, mitä ihmettä olisin ilman tätä sairautta. En tiedä mistä pidän tai mitä haluan elämässäni tehdä. Se kontrolli, johon olen vuosien kuluessa tottunut, tuntuu turvalliselta enkä tiedä, mitä siitä irti päästäminen tarkoittaa.
Mutta elää minä haluan (ainakin juuri tällä hetkellä...) ja aion ottaa tulevaisuuteni sisällöstä selvää, vaikka se vaikealta tuntuukin. Täällä osastolla kaikki ponnistelu tuntuu ja näkyy konkreettisemmin ja olenkin huomannut, että en ole kotona (syystä tai toisesta) yrittänyt tarpeeksi. Syöminen on välillä todella vaikeaa, vaikka järjellä tiedänkin kaiken tämän olevan vain minun parhaakseni. Tietoisuus ruoan ja letkun kautta tulevan ravinnon kaloreista on musertava, enkä aina pysty työntämään sairaita ajatuksia pois. Ahdistaa ja itkettää jatkuvasti, mutta nyt on vain pärjättävä. Syöminen on hidasta, laskelmoivaa ja täynnä sellaisia pinttyneitä tapoja, joista haluan vielä irti, mutta ehkä tässä vaiheessa on tärkeintä, että edes syön.
Halu kirjoittaa on pitkästä aikaa tullut mieleeni majailemaan, ja olen siitä ihan iloinen. Toivottavasti teksteissäni on edes jotain tolkkua ja mielenkiintoa, vaikka aivotoimintani ei vielä olekaan kunnolla herännyt ;)
maanantai 11. kesäkuuta 2012
"Into exile, I must go. Failed, I have."
Sanoi Yoda hävittyään taistelun erästä pimeää lordia vastaan.
Siltä minustakin nyt tuntuu, kun makaan sisätautiosastolla letkuihin kytkettynä. Voisin vajota maan alle häpeästä. Seitsemän vuotta sairautta ja viisi vuotta yritystä nujertaa sitä, ja minä päädyn aivan pohjalle? Ainakin ihan tarpeeksi pohjalle. Halu luovuttaa on aika mittava tällä hetkellä.
Vaikka vaaka näytti kilon enemmän kuin eilen, sisätautilääkäristä oli ehdottoman tärkeää, että jään osastolle. Täällä sitä sitten ollaan. Kuulemma kaksi viikkoa. Veikkaan, että edessä on miljoona turhalta tuntuvaa kaloria, massoittain ahdistusta ja sisäistä tappelua, ehkä myös muutama kyynel.
Mutta minun ei tarvitse ajatella tätä epäonnistumisena. Ainakin voin suunnata katseeni eteenpäin ja tehdä parhaani parantumisessa täällä ollessani ja etenkin sen jälkeen.
Minulla on täällä läppäri mukana ja sain netinkin toimimaan. Luvassa on siis ehkä viimeinkin postauksia vähän useammin, kun joudun pitkästä aikaa taas rauhoittumaan miettimään ihan itseäni. Ihan hyväkin juttu ehkä.
Siltä minustakin nyt tuntuu, kun makaan sisätautiosastolla letkuihin kytkettynä. Voisin vajota maan alle häpeästä. Seitsemän vuotta sairautta ja viisi vuotta yritystä nujertaa sitä, ja minä päädyn aivan pohjalle? Ainakin ihan tarpeeksi pohjalle. Halu luovuttaa on aika mittava tällä hetkellä.
Vaikka vaaka näytti kilon enemmän kuin eilen, sisätautilääkäristä oli ehdottoman tärkeää, että jään osastolle. Täällä sitä sitten ollaan. Kuulemma kaksi viikkoa. Veikkaan, että edessä on miljoona turhalta tuntuvaa kaloria, massoittain ahdistusta ja sisäistä tappelua, ehkä myös muutama kyynel.
Mutta minun ei tarvitse ajatella tätä epäonnistumisena. Ainakin voin suunnata katseeni eteenpäin ja tehdä parhaani parantumisessa täällä ollessani ja etenkin sen jälkeen.
Minulla on täällä läppäri mukana ja sain netinkin toimimaan. Luvassa on siis ehkä viimeinkin postauksia vähän useammin, kun joudun pitkästä aikaa taas rauhoittumaan miettimään ihan itseäni. Ihan hyväkin juttu ehkä.
lauantai 9. kesäkuuta 2012
Some of us have a lot to learn
Nyt yritän vain kirjoittaa, vaikka se vaikealta tuntuukin. Tämä täydellisyydenhalu ja (osaksi) siitä syntyvä kirjoittamattomuus saa luvan loppua.
Paljon on tapahtunut taas, ja pääni on haljeta kaikesta sotkusta. Kävimme tosiaan ulkomailla poikaystäväni kanssa, osan aikaa mukana oli myös perheenjäseniäni.
Paljon on tapahtunut taas, ja pääni on haljeta kaikesta sotkusta. Kävimme tosiaan ulkomailla poikaystäväni kanssa, osan aikaa mukana oli myös perheenjäseniäni.
Söin oksentamatta (muun muassa) ...
- Ensimmäisenä iltana n. ruisleipäpalan kokoisen annoksen suolaista vuohenjuustoa. Ei edes suuremmin ahdistanut, nälkä oli niin kamala ja juusto hyvää! Muutenkin joustin paljon suolakammostani matkan aikana.
- Kerran aamiaiseksi vaalean sämpylän kanalla
- Yhtenä matkustuspäivistä (melkein) hyvällä omallatunnolla reilut 1700kcal
- Ravintoloissa muutakin kuin salaattia
- Jäätelöä ja jogurttijäätelöä. Vadelma- ja piña colada -sorbetit, nam!
- Aamiaiseksi usein pelkkiä All-Bran -muroja ja maitoa, eli syömishäiriön mielestä liian paljon hiilihydraatteja verrattuna proteiinin määrään.
Ehkä muitakin saavutuksia tuli tehtyä, mutta ehkä näistäkin jo näkee, että syömiseni oli matkalla paljon vapautuneempaa kuin aiemmin. Tietenkin ahmin ja oksensin matkallakin (joku voi ihmetellä, miten se edes on mahdollista) ja sisäänjääneet kalorimäärät olivat tuota 1700 kcal:n päivää lukuunottamatta aivan liian pieniä.
Matkan jälkeen pelkäsin, että painoni olisi noussut. Sisällä pidetyt kalorit tiedän olevan vain hyväksi, mutta tunnepuoli onkin ihan toinen juttu. Haluan nostaa painoa, mutta toivoin painon silti pysyneen samassa: jos se olisi noussut (järjellä ajateltuna) noin pienillä kalorimäärillä, olisin varmaan seonnut ja katunut syömisen lisäämistä. Helpotuksekseni näin ei käynyt, vaan aamulukema oli tismalleen sama kuin ennenkin.
Sitten paino tippuikin päivässä melkein kilon, ilmeisesti turvotusta ja nesteitä. Syömishäiriöpuoli minussa on kaikesta tsemppaamisesta huolimatta ollut hyvin vahvana jo pitkän aikaa ja halunnut painon alittavan sen maagisen tasaluvun. Nyt olin hiirenaskeleen päässä siitä, mutta reaktioni oli päinvastainen, kuin mitä olin odottanut. Olin ahminut ja oksentanut reissun jälkeen paljon, ja siksikin tulin hyvin surulliseksi. Mihin se paino oikein katoaa. Halasin poikaystävääni ja itkin, koska en halua olla tällainen.
Ylioppilasjuhlieni valmistelut veivät suuren osan aikaani viime viikosta (=matkan jälkeinen viikko). Bulimiasessioin päivittäin. Aivan liikaa ja liian usein, lähes jokaisessa vapaassa välissä. En ymmärrä, miten edes ehdin kuluttaa siihen niin paljon aikaa. Tulevat juhlat ahdistivat monesta syystä. Inhottaa olla huomion keskipisteenä ja näytän mekossa(kin) rumalta tikkukäsineni. En pidä lahjojen saamisesta ja olisinkin valmistellut juhlia paremmalla mielellä, jos juhlinnan kohteena olisi ollut vaikka pikkusiskoni. Perjantain ja lauantain välisenä yönä menin nukkumaan kolmelta, koska en saanut lopetettua ahmimista...
Itse juhlapäivä meni ihan mukavasti. Kampaajalla laitetut hiukset olivat nätit, vieraiden emännöiminen sujui ja minulla oli oikeastaan aika ihana päivä. Olimme tehneet sadalle vieraallemme lähes kaiken ruoan itse; tarjolla oli kahta eri salaattia ja savulohta, parsapiirakkaa, espanjalaista perunamunakasta, pikkusuolaisia täytejuttuja sekä ruisnappeja porolla ja porotuorejuustolla. Jälkiruoaksi olimme tehneet itse persikkatäytekakkua, limeleivoksia ja chocolate chip cookieseja, ja leipomosta oli hankittu vielä mansikkatäytekakkua ja gluteenitonta vadelmatorttua. Itse en uskaltautunut (tai edes ehtinyt) maistelemaan makeita tarjottavia ennen kuin vasta illemmalla. Se johtikin taas vessareissuun.
En edes mennyt illalla ystävien kanssa juhlimaan, vaan tulin kotiin kaupan kautta ahmittavien kanssa. Kukaan ei nimittäin pyytänyt minua mukaan. Kyllä minulla on koulussa muutama ystävä, joita olen viime aikoina nähnytkin, mutta jostain syystä he suunnittelivat tekemisensä keskenään ja jättivät minut kutsumatta. Se tuntui kieltämättä ikävältä. En osaa edes kirjoittaa siitä. Olen kai tunkenut taas tunteeni asiaan liittyen jonnekin syvälle.
Sitten sairastuin kultaanikin vaivanneeseen kuumeeseen. Pari päivää hortoilin ja konttailin ympäri kämppää, mutta sitten se meni onneksi ohi. M nimittäin sai vielä keuhkokuumeen! Kuumeessa ei tehnyt kamalasti mieli syödä, ja ne pari ahmimis-oksentamissessiota olivat niin pieniä, että itsekin kummastelin. Kaikki oksetti, ja ensimmäistä kertaa ikinä ahmimisruokia jäi vielä jääkaappiin ja pakkaseen päivän päätteeksi.
(Joku varmasti lopettaa blogini lukemisen, kun tajuaa miten ällöttävän usein ja paljon olen oikeasti ahminut elämäni aikana)
Se tunne jäi jostain syystä päälle kuumeen kadottuakin. Tunne on kummallinen; en vain pysty ahmimaan niin paljoa, kuin olen ahminut viimeiset pari kolme vuotta. Oksentaessa on mentävä välillä lattialle makaamaan, koska päästä huippaa ja väsyttääkin yleensä kamalasti. Olen kyllä ahminut&oksentanut silti joka päivä, mutta määrät ovat aika pieniä verrattuna aiempaan. Tähän muutokseen olen hyvin tyytyväinen!
Mutta se paino. Painan ehdottomasti aivan liian vähän. Kuluneella viikolla olen tavannut niin psyko-, ravitsemus- ja fysioterapeutin kuin koulun terveydenhoitajan kanssa, ja he kaikki ovat ahdistavan huolissaan minusta. Niin huolissaan, että sisätautipolin aikaa aikaistettiin jo maanantaiksi, vaikka veriarvot olivat ihan kohtalaisen hyvät. Viime kerralla huhtikuun alussa (klik) painoin 3-4 kiloa enemmän. En halua ja haluan ja en halua osastolle. En tiedä, en tiedä enää mitään. Ravitsemusterapeutin kotiläksynä mietin tämän painon ja ns. hyvinvointipainon plussia ja miinuksia, ja huomasin itsekin jälleen, että en minä oikeasti halua painaa näin vähän. Mutta kontrollin menetys pelottaa, ja kaikki on esimerkiksi parisuhteessakin sekaisin jo valmiiksi. Syöminen tuntuu näennäisesti helpolta, mutta se onkin siihen muutamaan sataan kaloriin asti (per päivä). Enkä minä mitään apua ansaitse, se on yhteiskunnallekin niin kallista...
Tästä tuli tylsä ja kökkö kilometripostaus, ehkä joku jaksoi silti lukea. Vaakani meni rikki eilen, ja lähden nyt ostamaan uutta. Ei ehkä pitäisi, sillä tiedän painon joka-aamuisen mittaamisen olevan syömishäiriön pakottamaa. Minun on vain pakko tietää painoni ennen sisätautilääkärin tapaamista.
kolmekymmentäkahdeksan pilkku kahdeksan kiloa
vielä liikaa pahaa jäljellä
Matkan jälkeen pelkäsin, että painoni olisi noussut. Sisällä pidetyt kalorit tiedän olevan vain hyväksi, mutta tunnepuoli onkin ihan toinen juttu. Haluan nostaa painoa, mutta toivoin painon silti pysyneen samassa: jos se olisi noussut (järjellä ajateltuna) noin pienillä kalorimäärillä, olisin varmaan seonnut ja katunut syömisen lisäämistä. Helpotuksekseni näin ei käynyt, vaan aamulukema oli tismalleen sama kuin ennenkin.
Sitten paino tippuikin päivässä melkein kilon, ilmeisesti turvotusta ja nesteitä. Syömishäiriöpuoli minussa on kaikesta tsemppaamisesta huolimatta ollut hyvin vahvana jo pitkän aikaa ja halunnut painon alittavan sen maagisen tasaluvun. Nyt olin hiirenaskeleen päässä siitä, mutta reaktioni oli päinvastainen, kuin mitä olin odottanut. Olin ahminut ja oksentanut reissun jälkeen paljon, ja siksikin tulin hyvin surulliseksi. Mihin se paino oikein katoaa. Halasin poikaystävääni ja itkin, koska en halua olla tällainen.
Ylioppilasjuhlieni valmistelut veivät suuren osan aikaani viime viikosta (=matkan jälkeinen viikko). Bulimiasessioin päivittäin. Aivan liikaa ja liian usein, lähes jokaisessa vapaassa välissä. En ymmärrä, miten edes ehdin kuluttaa siihen niin paljon aikaa. Tulevat juhlat ahdistivat monesta syystä. Inhottaa olla huomion keskipisteenä ja näytän mekossa(kin) rumalta tikkukäsineni. En pidä lahjojen saamisesta ja olisinkin valmistellut juhlia paremmalla mielellä, jos juhlinnan kohteena olisi ollut vaikka pikkusiskoni. Perjantain ja lauantain välisenä yönä menin nukkumaan kolmelta, koska en saanut lopetettua ahmimista...
Itse juhlapäivä meni ihan mukavasti. Kampaajalla laitetut hiukset olivat nätit, vieraiden emännöiminen sujui ja minulla oli oikeastaan aika ihana päivä. Olimme tehneet sadalle vieraallemme lähes kaiken ruoan itse; tarjolla oli kahta eri salaattia ja savulohta, parsapiirakkaa, espanjalaista perunamunakasta, pikkusuolaisia täytejuttuja sekä ruisnappeja porolla ja porotuorejuustolla. Jälkiruoaksi olimme tehneet itse persikkatäytekakkua, limeleivoksia ja chocolate chip cookieseja, ja leipomosta oli hankittu vielä mansikkatäytekakkua ja gluteenitonta vadelmatorttua. Itse en uskaltautunut (tai edes ehtinyt) maistelemaan makeita tarjottavia ennen kuin vasta illemmalla. Se johtikin taas vessareissuun.
En edes mennyt illalla ystävien kanssa juhlimaan, vaan tulin kotiin kaupan kautta ahmittavien kanssa. Kukaan ei nimittäin pyytänyt minua mukaan. Kyllä minulla on koulussa muutama ystävä, joita olen viime aikoina nähnytkin, mutta jostain syystä he suunnittelivat tekemisensä keskenään ja jättivät minut kutsumatta. Se tuntui kieltämättä ikävältä. En osaa edes kirjoittaa siitä. Olen kai tunkenut taas tunteeni asiaan liittyen jonnekin syvälle.
Sitten sairastuin kultaanikin vaivanneeseen kuumeeseen. Pari päivää hortoilin ja konttailin ympäri kämppää, mutta sitten se meni onneksi ohi. M nimittäin sai vielä keuhkokuumeen! Kuumeessa ei tehnyt kamalasti mieli syödä, ja ne pari ahmimis-oksentamissessiota olivat niin pieniä, että itsekin kummastelin. Kaikki oksetti, ja ensimmäistä kertaa ikinä ahmimisruokia jäi vielä jääkaappiin ja pakkaseen päivän päätteeksi.
(Joku varmasti lopettaa blogini lukemisen, kun tajuaa miten ällöttävän usein ja paljon olen oikeasti ahminut elämäni aikana)
Se tunne jäi jostain syystä päälle kuumeen kadottuakin. Tunne on kummallinen; en vain pysty ahmimaan niin paljoa, kuin olen ahminut viimeiset pari kolme vuotta. Oksentaessa on mentävä välillä lattialle makaamaan, koska päästä huippaa ja väsyttääkin yleensä kamalasti. Olen kyllä ahminut&oksentanut silti joka päivä, mutta määrät ovat aika pieniä verrattuna aiempaan. Tähän muutokseen olen hyvin tyytyväinen!
Mutta se paino. Painan ehdottomasti aivan liian vähän. Kuluneella viikolla olen tavannut niin psyko-, ravitsemus- ja fysioterapeutin kuin koulun terveydenhoitajan kanssa, ja he kaikki ovat ahdistavan huolissaan minusta. Niin huolissaan, että sisätautipolin aikaa aikaistettiin jo maanantaiksi, vaikka veriarvot olivat ihan kohtalaisen hyvät. Viime kerralla huhtikuun alussa (klik) painoin 3-4 kiloa enemmän. En halua ja haluan ja en halua osastolle. En tiedä, en tiedä enää mitään. Ravitsemusterapeutin kotiläksynä mietin tämän painon ja ns. hyvinvointipainon plussia ja miinuksia, ja huomasin itsekin jälleen, että en minä oikeasti halua painaa näin vähän. Mutta kontrollin menetys pelottaa, ja kaikki on esimerkiksi parisuhteessakin sekaisin jo valmiiksi. Syöminen tuntuu näennäisesti helpolta, mutta se onkin siihen muutamaan sataan kaloriin asti (per päivä). Enkä minä mitään apua ansaitse, se on yhteiskunnallekin niin kallista...
Tästä tuli tylsä ja kökkö kilometripostaus, ehkä joku jaksoi silti lukea. Vaakani meni rikki eilen, ja lähden nyt ostamaan uutta. Ei ehkä pitäisi, sillä tiedän painon joka-aamuisen mittaamisen olevan syömishäiriön pakottamaa. Minun on vain pakko tietää painoni ennen sisätautilääkärin tapaamista.
kolmekymmentäkahdeksan pilkku kahdeksan kiloa
vielä liikaa pahaa jäljellä
maanantai 21. toukokuuta 2012
Haaste
Each tagged person must answer the 11 questions given to them by their "tagger" and post it on their blog. Then choose 11 new people to tag and link them on your post. Create 11 new questions for the people you tag to answer. Do not tag back to the person who has already tagged you.
1. Minkälaisia kesäsuunnitelmia sinulla on?
Sain kuukauden ajaksi töitä kahvilasta. Olen aina haaveillut tällaisesta työstä, joten kaiken on paras onnistua ennen sitä. En halua joutua soittamaan työnantajalle, että olenkin sairaslomalla tai muuta vastaavaa. Ennen töiden alkamista luvassa on muutaman viikon jakso intensiivitoiminnassa: maanantaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin muutama tunti yhteisötoimintaa ja erilaisia terapiaryhmiä. Ensimmäinen kerta on ensi viikolla, toivottavasti menee hyvin. Ai niin, ylioppilasjuhlat myös ensi viikolla. Inhottaa ajatuskin olla juhlien keskipisteenä.
Kesällä haluaisin uida ja saunoa, lukea paljon kirjoja, nähdä ystäviä, rakastaa ja olla rakastettu (vähän huonolta näyttää tällä hetkellä), kirjoittaa, laittaa kotia kauniiksi ja tietenkin syödä herneitä, mansikoita ja jäätelöäkin.
2. Kuinka paljon nukut yleensä yössä?
Lääkkeillä nukun hyvin, ehkä noin 10 tuntia yössä, ja nykyään ilmankin onneksi noin neljästä seitsemään tuntia. Tosin katkonaisesti. En silti ota lääkkeitä useimpina öinä...
3. Mitä söit tänään aamupalaksi?
Täällä ulkomailla aamut ovat menneet yleensä ihan hyvin, ja tänään ehkä ylitinkin itseni: söin mukillisen All-Bran -muroja maidolla, kananmunan valkuaisen ja omenan! Hmm, kirjoitettuna se ei kuulostakaan kovin paljolta.
4. Mitä kadut vai kadutko mitään?
Kadun niin montaa asiaa, että en edes tiedä mistä päästä listaa aloittaa. Inhoan tätä sairautta ja kaikkea siihen liittyvää valehtelua ja niitä kamalia varasteluja. Kadun sitä, että olen antanut niin monen ihmissuhteen huonontua ja joitain asioita, joita olen sanonut aiheuttaen pahaa mieltä. Oikeasti olen kyllä sitä mieltä, ettei mitään pitäisi katua, mutta en osaa tehdä syyllisyydentunteilleni mitään.
5. Unelma-ammattisi?Olen pienestä asti halunnut lääkäriksi. Masennuksen ollessa pahimmillaan en voinut kuvitellakaan kyseistä ammattia (tai edes seuraavaa päivää) itselleni, mutta nyt olen taas alkanut varovasti haaveilla joskus hoitavani vaikka pieniä lapsia sairaalassa. Voisin olla myös sairaanhoitaja tai ala-asteen opettaja.
6. Haluaisitko lapsia tulevaisuudessa?
Edellisestä vastauksestani voisi ehkä arvata, että todella haluan joskus lapsia. Haluaisin niin kovasti pitää sylissäni ihan omaa lasta ja antaa sille koko elämäni. Olen kymmenisen vuotta sitten päättänyt, että adoptoin Kiinasta tyttölapsen sitten joskus, vaikka hankkisin biologisiakin lapsia. Toisaalta epäilen, ettei minusta olisi äidiksi; enhän osaa pitää huolta edes itsestäni.
7. Mihin uskotko vai uskotko mihinkään?
Haluaisin uskoa, että meissä jokaisessa on jotain muutakin sen näkyvän lihan lisäksi. Että kaikki toiminta, ajatukset ja tunteet eivät ole vain kemiallisten ja biologisten reaktioiden seurausta. Uskon myös rakkauteen jollain tapaa. Ainakin haluan itse rakastaa.
8. Missä tilanteessa tunnet itsesi onnellisimmaksi?
Ihanat hetket poikaystävän, perheen tai ystävien kanssa ovat jääneet parhaiten mieleen. Itkettää, kun ajattelen sitä, kuinka joskus makoilimme tuntikausia poikaystävän kanssa sängyssä toisissamme kiinni ja kaikki muu tuntui unohtuvan.
9. Minkä väriset hiukset sinulla on?
Oikeasti vaaleat, mutta aloin värjätä niitä tänä vuonna.
10. Uskotko kohtaloon vai onko kaikki mielestäsi sattumaa?
Kinkkinen kysymys. Taidan uskoa, että kaikki on sattumaa. Pelottaa ajatuskin, että kaikki olisi ennalta määrättyä.
11. Ketkä ovat elämäsi neljä tärkeintä ihmistä?
Poikaystävä M, äiti, isä sekä pikkusisarukseni (ei niistä voi valita tärkeimpiä!)
En nyt jaa tätä eteenpäin, vaikka tiedän miten ilahduttavaa on huomata jonkun haastaneen. Kovin monihan tämän on kyllä jo tehnytkin.
Kuulumisia myöhemmin, kunhan väsymykseltä ja itkulta jaksan taas.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
All these incongruous thoughts
Kävin perjantaina tutustumassa uuteen hoitopaikkaan, jonka tarkoituksena olisi toimia kaiken muun hoidon tukena. Se on päiväsairaalatyppinen juttu, jossa ollaan nelisen tuntia kolme kertaa viikossa. Aloitan siellä vielä tämän kuun puolella. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen, sillä tuollainen ohjattu toiminta ja ehkä vertaistukikin voisi olla aika hyvä juttu tähän hetkeen.
Olen nimittäin jonkinlaisessa suossa tällä hetkellä syömishäiriön suhteen. Päivisin ahmin ja oksennan, ja iltaisin mietin pääni puhki, uskaltaisiko jotain vielä laittaa suuhunsa. Iltaisin nälkä tuntuu pelastukselta; ehkä sain sittenkin deletoitua tarpeeksi ja kehooni mahtuu vielä jotain. Useimpina päivinä syön illalla vielä 200-300kcal, mutta ne ovat kyllä aikamoisen ajatusrallin takana. Tällä viikolla olen kuitenkin ylittänyt itseni joitakin kertoja esim. syömällä enemmän / punnitsematta / uusia ruoka-aineita.
Silti painoni on taas laskenut hiukan. 20-vuotissyntymäpäivänäni painoin jälleen vähemmän kuin ikinä ja mieleni teki heittää vaaka päin seinää, niin vihainen olin. Syömishäiriöpeikko oli tietenkin omista syistään kovaääninen (tuokin on aivan liikaa!!), mutta lähinnä kyseessä oli oma raivoni tätä kaikkea kohtaan. Miten voinkaan samalla tiedostaa elämäni järjettömyyden ja kuitenkin jatkaa samojen sairaiden ajatusmallien toteuttamista? Miksi teen tätä, päivästä toiseen?
Parisuhdekaan ei kukoista, enkä tiedä miten tästä eteenpäin. Ensi viikolla lähdemme kuitenkin kahdestaan reissuun, mikä toivottavasti auttaa lähentämään meitä taas. Välillä mietin, minne me oikein katosimmekaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)