Toi et moi, nous aurons dans nos mains le monde entier

"Tänään minusta tuli avovaimo."

Torstaina 15.12. jokin este mureni minussa. Ensimmäistä kertaa kuukausiin sain kirjoitettua päiväkirjaani edes muutaman sanan. En vain osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Viime kuukausina tuskin muistilapullisen vertaa, saati että olisin saanut kokoon blogikirjoituksen. Anteeksi, ettei minusta ole kuulunut.


Muutimme siis lopulta yhteen viime viikolla. Minusta on kivaa asua avoliitossa ja jakaa arki toisen kanssa. Syksy on ollut vaikea, sekä itselläni että hänellä ja monella muullakin. Syyskuun ylioppilaskirjoituksiin menin lähes täysin valmistautumatta. Läheltä piti, etten jänistänyt ennen molempien kokeiden molempia osioita. En ymmärrä, miten tulokset olivat niin hyviä oloni ollessa kuitenkin niin vaikea. Minun on aina ollut vaikea olla ylpeä suorituksistani ja ajattelen ennemmin, että "lautakunta arvioi vahingossa väärin" tai "minulla kävi tuuri". Pitkän englannin aineesta olen kuitenkin aika iloinen, sillä sain siitä pistettä vaille täydet eli 98 pistettä.

Poikaystäväni eli M:n masennus on ollut vahvana koko syksyn, etenkin lokakuussa. Välillä en saanut häneen yhteyttä vaikka kuinka ravistelin. Monta yötä valvoin itkien, halaten häntä ja toivoen että hän jaksaa elää. Parempien hetkien takia en kuitenkaan ensiapuun häntä vienyt, vaikka monesti se olikin lähellä. Onneksi tilanne on nyt vähän parempi. Itsekin olin muutaman kerran niin ahdistunut ja masentunut, että M oli viemässä minua päivystykseen. Siskoni on myös ollut hyvin sairas, eikä vuodenkaan tutkimusten jälkeen tiedetä tarkalleen mistä on kyse. Lääkkeillä on kamalia sivuvaikutuksia ja antaisin mitä vain, että hän saisi elää normaalia 17-vuotiaan elämää.

"Haluan alkaa elää. Hetkittäin tunnen niin voimakasta onnellisuutta, että en edes ymmärrä sitä. Tänään tein M:lle ragu-kastiketta kanalla ja spagettia. Ilahduttaminen tuntui kivalta.

Kaksi vuotta (tai enemmänkin, en muista) olen oksentanut päivittäin. Viime aikoina sen vaikutus elämääni on näkynyt selkeämmin kuin pitkään aikaan. En minä halua tätä, itseni satuttamista ja jatkuvaa pakonomaista toimintaa. Tästä riippuvuudesta täytyy päästä eroon, todellakin täytyy. Minä olen riippuvainen. Sen myöntäminen on vaikeaa. Lääkärini sanoi, että jos lopettaisin oksentelun kerralla, ahdistukseni kasvaisi suunnattomaksi. Minä en tiedä. Joka tapauksessa jokin muutos on nyt tehtävä.

Haluan viettää aikaa kotona ja vaikka rauhoittua kirjan ääressä. Haluan ostaa sen vihreän villalangan ja neuloa villasukat. Haluan jaksaa ja uskaltaa nähdä ystäviäni. Haluan olla hyvä oppilas koulussa. En tarvitse erinomaisia numeroita, mutta haluan nauttia siitä mitä teen. Haluan syödä jouluruokia ja taputtaa pömpöttävää mahaani tyytyväisenä. Haluan siivota asuntoamme. Haluan tehdä hyvää ruokaa. Haluan urheilla ja tuntea hien virtaavan. Voisimme mennä M:n kanssa yhdessä salille.

Osaisinpa tyytyä siihen, mitä minulla jo on. Sanon aina olevani onnekas ja kiitollinen kaikesta mitä olen saanut, mutta jollain tasolla odotan ihmeitä tapahtuvan. Ehkä odotan ja oletan, että joku tulee ja pakottaa minut syömään ja tuntemaan normaalisti. Välillä huomaan toivovani letkuihin joutumista tai vaikka verenmyrkytystä, jotta joku tajuaisi auttaa. Mutta se ei ole ratkaisu, tiedän sen sisimmässäni.

Pelot, huolet, ahdistus, suru, tottumus. Ne ja moni muu saavat minut valitsemaan ahmimisen ja oksentelun kerta toisensa jälkeen. Mutta syväkin masennus on vain joukko synkkiä ajatuksia tai sitten totaalista tyhjyyttä. Sairaus tuntuu kasvaimelta ja raskaalta painolta, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Syömishäiriöille on kehitetty määritelmiä, mutta nehän perustuvat potilaiden tuntemuksiin. Sairauteen on liian helppo kasvaa kiinni.

Minä en aio tyytyä olemaan sairas. Minä en ole bulimia tai anoreksia tai masennus, eivätkä ne ole minua. On päätösten aika. Minä itse teen sen muutoksen juuri nyt, tässä tuolissa istuessani. Minä en ola sairas.

Minä olen minä.

P.S. Melko tarkalleen vuosi sitten olin viimeksi osastolla. Enpä olisi tuolloin uskonut, että pian asuisin jo toisen kanssa (: "

Vielä samaisena torstai-iltana jatkoin kirjoittamista. Jälki ei ole selkeää, mutta onneksi kirjoitin. Eihän oksentaminen tuohon loppunut eikä edes vähentynyt, mutta ehkä blogikin saa jatkossa useammin päivityksiä.

Jotain uskomatonta on tapahtunut viime päivinä. Vietän joulua 6000km päässä perheestäni (he lähtivät etelään ja minä Lappiin) M:n perheen kanssa. Olen nyt ollut oksentamatta yli kolme vuorokautta! Viimeksi olin kaksi päivää peräkkäin "kuivilla" varmaankin kaksi vuotta sitten. Olen syönyt ihan liian vähän ja yliterveellisesti, mutta tämäkin on parempi. En kuitenkaan halua laihtua. Voisinkin lisätä syömistä näin juhlan kunniaksi.

Haluaisin vielä toivottaa teille lukijoille kaunista ja rauhallista joulua. Syökää hyvin ja yrittäkää nauttia maailman upeudesta (:

Olen muuten hyvin rakastunut. Aikamoista.

Saisiko pahan olon oksentaa pois?

En osaa kirjoittaa.

Koulu alkoi, minä lintsaan. Ensimmäinen kouluviikko oli kamala, sillä päätimme sittenkin, että en muuta vielä. Oikeastaan poikaystävä kertoi, ettei olekaan vielä valmis. Ahdistushan siitä keskustelusta seurasi moneksi päiväksi, vaikka olinkin oikeastaan iloinen siitä mitä hän sanoi. En itsekään olisi ollut valmis.

Englanninopettaja sanoi minulle ensimmäisen tunnin jälkeen: "Mukavaa nähdä sinut täällä taas, noin osaavana ja aktiivisena!". Päästyäni luokasta aloin itkeä. Hän hyväksyy minut tälläisenä.

Oksennan edelleen joka päivä. Kalium-arvoni oli vaarallisen alhainen taas viime viikolla, mutta kolmen labrakäynnin jälkeen lääkäri määräsi viimein kaliumtabletteja, joilla tilanne saatiin vähän paremmaksi. Oikeastihan minun pitäisi vain lopettaa tämä sekoilu.

Elän jossain omassa maailmassani, jota pyörittävät ruoka ja paha olo. Kuvittelen päässäni, että olen mennyt monta askelta eteenpäin, kun pidän päivän aikana sisälläni parin omenan lisäksi jopa kananmunan! Tai silloin, kun poikaystävän avulla saan alas 300 kcal edestä kanaa ja paprikaa. Oikeasti minun pitäisi herätä tästä haavemaailmasta. En haaveile laihuudesta, koska ilmeisesti olen jo ja tiedän näyttäväni jatkuvasti väsyneeltä. Haluaisin vain olla onnellinen ja auttaa muita, olla hyvä ihminen. Eniten pelkään, että ihmiset eivät pidä minusta. Luulisin, että suurin osa ahmimisista alkaakin, kun tajuan olevani kamala, turha ja hirveä taakka. Todellisuudessa vain kasvatan vastenmielisyyttäni ja läheisteni huolta jatkamalla.

And all the things
That I wished I had not said
Are played on loops
Till it's madness in my head

"Ois paratiisi meillä täällä näin, jos elettäisiin aina lähekkäin"

Rakkaalleni

Näen sen silmistäsi ja luen sen huuliltasi, kun hymyilet hiljaa. Raja on tullut vastaan. Et jaksaisi tätä enää. Minäkään en jaksaisi. Maailma on välillä niin musta. Kivet vievät liikaa tilaa. Ihmettelen, miksi juuri minä olen niin kumma, että edes rakkaus ei pelasta? Tai ehkä pelastaakin pahimmalta. Ainakin olen vielä elossa.

Haluaisin ikävöidä. Haluaisin kaivata parempaa, mutta tyydyn laahustamaan paha olo harteillani. En ehkä halua parantumista tarpeeksi. Mitä oikein pelkään? Tiedän, että ilman sairautta olisin onnellisempi. Hymyllä haluan näyttää, että yritän, mutta ei se auta. Sinä näet lävitseni paremmin kuin minä itse. Anteeksi, rakas.



Tänään alkaa koulu, viimeinen vuosi lukiossa. Ikäiseni pääsivät pois jo keväällä. Minulla on aika raskas jakso tulossa, ja kirjoituksetkin ovat jo reilun kuukauden päästä. Minun piti olla terve ennen niitä, mutta mihin päiväni kuluvat edelleen? Niin. Ahmimiseen, oksentamiseen, syömättömyyteen, masennukseen, ahdistukseen. Tänään aion yrittää taas vähän kovemmin. Aloitin aamuni kahvimukillisella All Bran -muroja maidolla sekä keitetyllä kananmunalla. Kirjoitin jopa tämän kuun tehtävien asioiden listaan "nosta painoa". Näytän nimittäin naurettavalta tälläisenä. Painoinkin jälleen vähemmän kuin ikinä, kun uskalsin astua vaa'alle viime viikolla.

Minusta on tulossa avovaimo, ehkä jo tässä kuussa. Olen niin huono päättämään, että mietin joka päivä, olenko nyt tekemässä oikeaa ratkaisua. Mutta en osaa ajatella järkevästi: nytkin aivot laittoivat jarrun päälle heti, kun kirjoitin tuon avovaimo-lauseen. Ehkä oksentaminenkin on minulle tapa olla ajattelematta? En tiedä. Aion kuitenkin parantua nyt. En halua kultani (ja meidän kämppiksemme) asuvan syömishäiriön kanssa.

heinäkuu

On kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin. Kuukauden aikana on toisaalta tapahtunut paljon, toisaalta ei mitään. Olen edelleen sairas, vaikka en haluaisi sitä myöntää ainakaan itselleni. Hetkittäin olo on ollut sietämätön, mutta olen tyytynyt oksentamiseen ja jalkapohjieni repimiseen, niin kamalalta kuin nekin kuulostavat. Mattoveitset ovat siis edelleen kaupassa.

Heinäkuussa olen:
- matkustanut perheen kanssa etelään viikoksi
- viettänyt puolivuotispäivää kullan kanssa
- syönyt välillä oksentamattakin
- itkenyt pikkuisen (minä en oikeasti itke ikinä) tajuttuani, että vanhat ystäväni eivät pitävät minua enää kaverinaan. Onneksi sentään niin.
- nukkunut muutamat pitkät yöunet
- ollut nukkumatta
- syönyt miljoona litraa jäätelöä (sisään ja ulos, huoh)
- poiminut vadelmia
- yrittänyt opiskellut ruotsia kirjoituksia varten
- lukenut Harry Potterin (numero 4) ranskaksi
- oksentanut ahminut oksentanut ahminut oksentanut
- lopettanut uskomisen kristinuskon jumalaan ja ollut tyytyväinen siihen
- uskaltanut kulkea välillä jopa sortseissa ihan julkisesti
- syönyt uutta lääkettä pienin tauoin
- tavannut muutamaa ihanaa, "näistä piireistä" tuttua ystävää
- välttänyt vaa'an kokonaan

En käynyt uimassa ollessani ulkomailla. En ole Suomessakaan käynyt tänä kesänä kyllä. En vain pysty siihen: pukeutumaan bikineihin ja kastelemaan löysää kehoani, vaikka tiedän pitäväni vedestä. Minun ilmeisesti vaikea kohdata itseäni niin konkreettisesti, samalla tavoin kuin on vaikea kohdata vaa'assa välkkyvä luku, jos joskus astuisin sille.

Äiti sanoi hassusti jokin aika sitten. Se sanoi, että minun on tehtävä töitä, jotta painoni ei enää putoaisi alle viidenkymmenen kilon. Ilmeisesti näytän hyvinkin isolta. En ole marraskuun jälkeen ollut lähelläkään tuota lukua. Toisaalta, itsehän valehtelen "painavani tarpeeksi", jos äiti sitä kysyy.

Olen välillä havahtunut syömishäiriösumusta, kun olen kokeillut eri vaatteita. Onnistuin rikkomaan ainoat lyhyet housuni ollessamme reissussa, ja 13-vuotias pikkusiskoni tarjosi omiaan lainaksi. En uskaltanut, sillä hän käyttää vielä lastenosaston vaatteita (tietenkin), mutta kun lämpötilat kohosivat neljäänkymmeneen varjossakin, oli minunkin riisuttava neuletakkini ja vaihdettava farkut lyhyempiin. Sovitin siis oikeastaan kaikkia hänen housujaan ja no, ne eivät pysyneet päälläni. Pakon sanelemana vaeltelin siis eri vaatekaupoissa rauhoittavia pää täynnä ja yritin löytää shortsit, joita uskaltaisin sovittaa. Inhoan katsoa itseäni peilistä. Viime vuonna kesä ja koko kesä kuluivat kirjaimellisesti niin, etten kertaakaan katsonut itseänu meikkipeiliä isommasta peilistä, ja siksi kynnys astua sovituskoppiin oli suuri. Löysin lopulta kahdet (!) shortsit ja uskallan jopa käyttää niitä.

Välillä minulla on toivoton, masentunut, ahdistunut, lihava, pelokas, turta, kamala olo. En edelleenkään osaa haluta mitään, vaikka haluaisin kovasti, että minulla olisi yksinollessani jotain muuta tekemistä kuin tämä ruokapelleily. En edes tiedä, miksi olen vielä olemassa. Mutta hetkittäin, vaikka ne olisivat ihan pieniä, saatan nauttia jostain normaalimmasta ateriasta (vaikka kanafilee ja paljon kasviksia, tai aamiaiseksi muutakin kuin omena) tai uskaltaa olla paikallani hetken. Itsetuntoni on nyt, kymmenisen kiloa alipainon puolella, parempi kuin aikoihin, ja se on mukavaa ja toisaalta surullista. Tiedän kuitenkin, että painan vielä joskus sen 50, ehkä jopa 55 kiloa. Osaanko sitten nauttia yhtään mistään?

Osaanko nauttia nytkään, toisaalta? Minulle on annettu niin hirvittävän paljon ja silti olen tälläinen. Pelkään itseäni. Pääni saattaa huonoina hetkinä yrittää pakottaa minua esimerkiksi eroamaan poikaystävästäni. Minun on myönnettävä, että välillä tunnenkin, että en rakastakaan häntä niinkuin luulen. Hänellä on todella vaikeaa oman sairautensa kanssa, ja heti minä olen muka jättämässä häntä? Tiedän (ainakin toivon), että eroajatukset tulevat vain siitä ahdistuksesta, joka minullekin nousee hänen läheisyydessään hetkittäin. Olen aina ollut sellainen: olen olemassa muita varten ja välitän heistä niin, että kehitän itselleni lisää ahdistusta omani lisäksi. Väsyn ja masennun muiden ongelmista. Esimerkiksi viime syksynä otin yliannostuksen lääkkeitä silloin, kun äitini leikkauksessa tuli komplikaatio ja hän kävi lähellä kuolemaa... Taas yksi ongelma, josta minun on vain päästävä eroon. Toinen syy jättämisajatuksille on varmaan se, että syömishäiriöni olisi hyvin onnellinen kun kukaan tai mikään ei enää hillitsisi sitä... Mutta aion taistella, hänen rinnallaan sekä hänen, että itseni vuoksi.

Olisi paljon, mistä haluaisin kirjoittaa. Kerrankin. Voisin esimerkiksi kertoa viime yön ahdistuskohtauksesta, joka johti "karkaamiseen" kullan vierestä yhdeltä yöllä... Mutta nyt lähden käymään isovanhempieni mökillä tunnin ajomatkan päässä. Aion kastaa talviturkin (ehkä, jos kukaan ei näe), olla oksentamatta (tänään jo kaksi turhaa kertaa mittarissa) ja nauttia kesästä.

minun äiti

Rakastan sua ja kaipaan sua. Ja haluan sulle vaan kaikkea hyvää, rauhaa ja onnea ja iloa.

Kaipaan sua. Minun ja äitini välissä on viisi kilometriä, mutta liian paljon tukahdutettuja tunteita, katkeroituneita ajatuksia ja ainakin minun sairauteni. Onko tämä se sama nainen, jonka kanssa minulla on ollut niin hirvittävän vaikeaa koko lapsuuteni ja nuoruuteni?

Äiti on aina ollut perheen pää. Tuohon perheeseen kuuluu meidän kahden lisäksi isä ja muutama pikkusisarus, joista nuorin on nyt 8 ja vanhin 17 vuotta. Perheeni on ihana ja rakastan heitä kaikkia. Olemme asuneet ihanassa vanhahkossa omakotitalossa sopivan matkan päässä jo ennen kuin menin kouluun. Tosin minä muutin sieltä keskustaan yksiöön tämän vuoden tammikuussa.

Luonteltaan äiti on tosi voimakastahtoinen ja menevä. Hän on asunut nuorena ulkomailla, josta on ehkä peräisin sellainen rempseä asenne elämään, ja äiti onkin sanonut, ettei häntä ikinä stressaa mikään. Hän on aina ollut järjestämässä meille lapsille ohjelmaa ja harrastuksia: itsekin tanssin muunmuassa balettia 13 ja soitin selloa 10 vuoden ajan. Hän on ollut melkeimpä kotiäitinä koko ikäni, joitain pienempiä hommia lukuunottamatta. Minulla on aina ollut kaikki, mitä tarvitsen ja äitikin paikalla.

Miksi sitten suhteeni äidin kanssa on niin iso ja vaikea juttu? Terapiassa sitä käsitellään joka kerralla, vaikka minä en haluaisi siitä puhua. Terapeuttini ja kaikkien vuosien aikana tapaamieni hoitavien tahojen mielestä se olisi tärkeää. Mutta kun minä rakastan äitiäni ja arvostan häntä. Hän ei ole niin kamala, kuin he luulevat. Kaikki pienet jututhan johtuvat vain hänen omasta vaikeasta lapsuudestaan ja siitä, että meitä on niinkin monta. Mutta on minun kai myönnettävä, että on tilanteita, joissa äiti on toiminut väärin. Niitä on paljon, mutta onneksi nykyään tilanne on parempi.

Pienestä asti olen saanut kuulla äidiltä, kuinka hirvittävän tärkeää on, ettei kukaan tuttumme vain ajattele perheestämme mitään negatiivista. Vaatteet olivan isossa roolissa: äiti on aina kontrolloinut sitä, mitä laitamme päällemme siinä määrin, etten vieläkään osaa mennä yksin vaatekauppaan ja annan äidin iloita siitä, kun hän saa ostaa minulle vaatteita. En varmaankaan ole itsenäistynyt "oikealla" tavalla, vaan syömishäiriö on ollut minulle tapa kasvaa, kun en siihen kotona saanut tilaa. Äidilläni oli myös tapana (toivon sydämestäni, ettei hän enää tee sitä pikkusisaruksilleni!) tulla huoneeseeni keskellä yötä, herättää minut ja tarkastaa, onko huoneeni siivottu. Yleensä se ei ollut (ensimmäinen tapani kapinoida?), joten äiti tyhjensi kaikki laatikkoni ja kaappini lattialle... Äidin kanssa ei puhuttu syvällisiä, häntä ei halattu. Tärkeintä oli vain olla hyvä kaikessa ja ainakin ulospäin.

Minusta tuntuu pahalta analysoida äitiäni tällä tavoin edes tässä melkein anonyymissä blogissani, tai oikeastaan pääni sanoo, etten saisi edes ajatella äidistäni muuta kuin hyvää! Sillä hyvä hän on. Varsinkin viime vuoden aikana hän on ollut aivan ihana, vaikka analysoikin minua liikaa ("sulla on varmasti Aspergerin syndrooma!"). Hän ei todellakaan ansaitsisi tällaista paskaa, vaikeaa lasta kuin minä.

Viime päivistä: Maanantai ei ollutkaan hyvä päivä. Oksensin hirvittävän monta kertaa ja illalla, kun kerrankin yritin laskea ahmimiani ja oksentamiani kaloreita, olisin voinut lyödä itseäni. Minun oli lopetettava laskeminen, koska luvut olivat niin valtavia. Oli kuitenkin ihana nähdä erästä pikkuista, myöskin syömishäiriöstä kärsivää ystävääni. Kerrankin olimme ahmimatta ja oksentamatta, kun usein yhdessä olemme sitä tehneet kuitenkin. Juttelin myös puhelimessa kultani kanssa, kuten joka ilta nyt kun hän on arkipäivät 200km päässä töissä ja vain viikonloput täällä. Onneksi enää tämän viikon.

Jatkoin illalla lääkettä, jonka otto oli katkaistava ennen viime kuun matkaani (josta palasin kaksi viikkoa etuajassa kun en osaa olla...), koska se oli niin uusi eikä kehoni ollut ehtinyt tottua siihen. Nukuin siis yöni hyvin, mutta vielä 18 tuntia sen ottamisesta olin tokkurainen! Olo oli kumma iltaan asti enkä siis ahminut tai oksentanut koko päivänä. Kävin salilla ja hain pyöränkin. Mutta eipä nuo "saavutukset" tuntuneet missään, eikä kyllä ahdistanutkaan. Masensi vaan koko elämä.

Seuraavana yönä kuitenkin heräilin paljon ja neuloinkin jonkun verran, joten ilmeisesti sivuvaikutukset ovat menossa pois. Päivä sujui oksennellessa, mutta illalla sain mentyä salille juoksutunnille enkä ole sen jälkeen oksentanut.

Välillä haluaisin puhua ääneen, mutta nyt ei ole sen aika. Niin monella on niin vaikeaa juuri nyt, etten minä ehdi. Eikä se haittaakaan. Auttamaan minut on tehty.

Voisiko tämä olla sitä onnea?

Onni voi olla:

- rauhallinen mieli ihan vain istuskellessa
- hymy rakkaan kasvoilla
- pitkä yöuni
- iltakävely järvenrannassa
- uskaltaa syödä kokonainen kananmuna
- musiikki: kuunteleminen ja soittaminen
- viileä kesäpäivä monen tukahduttavan jälkeen
- ihan liian pitkä ja ihana halaus
- katsoa peiliin ja olla melkein tyytyväinen
- matkahaaveet ja -suunnitelmat
- huvipuistopäivä
- mansikat varjon suojassa
- oksentamaton päivä
- uudet perunat ja savulohi
- auringonlasku
- taito itkeä
- tuntea olonsa hyväksytyksi ja toivotuksi
- haistella rakkaan paitaa
- villasukan neulominen
- nauraminen
- kirjastot
- löytää asioita, joista tykkää
- aamusuudelma hikiselle otsalle, kun itsestä tuntuu variksenpelättimeltä

Minulla on välillä niin vaikea olla, että on käytettävä hyväksi hyvänolon hetket ja muisteltava niitä. Eilen illalla kuuntelin hiljaa kylki kyljessä, kun rakkaani luki espanjankielistä kirjaa, ja minulla oli niin hyvä olla.

Viikonloppuna minä neuloin villasukat. Niissä on purppuraisia ja tummanharmaita raitoja vaaleanharmaalla pohjalla. Rakkaan ja hänen kämppiksensä kanssa suunniteltiin, että muuttaisin tänne heidän kolmioonsa heidän kanssaan. Tunsin itseni toivotuksi ja tervetulleeksi. Se oli kiva tunne. Syömishäiriö miettii vähentyviä oksennusmahdollisuuksia, minäkin vähän. Minunhan piti parantua ensin, ennenkuin saan edes harkita yhteenmuuttoa! Mutta kieltämättä olisi upeaa, kun koti ei olisi aina tyhjä. Voisin jopa oppia olemaan paremmin yksinkin, ilman ahdistumista tekemättömyydestä.

Näen tänään pikkuruista ystävää. Vaikka olen jo lahjakkaasti oksentanut aamutoimikseni, tästä päivästä voisi tulla mukava. Ainakaan en menetä mitään, jos uskottelen itselleni niin.

// Voi että, minullahan on jo lukijoitakin (:

perjantaiaamua

"Minusta tulee onnellinen. Huomenna en tuhlaa itseäni oksenteluun ja sen miettimiseen. Ihan oikeasti. Tämä maailma on liian kaunis tuhlattavaksi kaikkine virheineenkin. Mulla on kaikki edellytykset olla ihan mitä haluan, kunhan vaan alan haluta. Oon roikkunut elämänsyrjässä kynsin hampain, mutta musta tulee vielä itse elämäni hallitsija. Huomenna on se päivä. Tiedän, että ahdistus tulee. Mun on myös syötävä jotain huomenna. Ja minähän syön, enkä suostu ahdistumaan siitä ainakaan siinä määrin, että alkaisin ahmia ja oksentaa. Minusta tulee maailman onnellisin tyttö, sillä maailman onnekkainhan minä olen jo, niinkuin kaikki muutkin. I'm a human being, god dammit! I have value.
I HAVE VALUE"



Kävin eilen vielä iltakymmenen jälkeen pienellä kävelyllä, ja kirjoitin noin puhelimeeni. Tuo loppu on sellaisesta dokumentista, jossa puhutaan esimerkiksi rahatalouden ongelmista, ja nuo sanat jäivät siitä mieleeni. Kävely oli ihana, ja rohkaistuin vielä käymään kaupassakin ja ostin omenoita ja aamuksi jopa kuitumuroja ja maitoa.

Aamuun asti fiilis oli aika hyvä. Äsken isä kuitenkin soitti ja melkein itkin puhelimessa. Se haluaisi puhua raha-asioista. Rahasta, jota tuhlaan päivittäin kymmeniä euroja ahmimiseen ja oksentamiseen.

En uskalla sanoa kenellekään, miten pahalta minusta oikeasti tuntuu. Olen ihan rikki, mutta kukaan ei tiedä sitä. Oksennan tosiaan siis ehkä viisi kertaa päivässä ja itsensä satuttaminenkin on paljon mielessä. Ehkä minä pelkään, että minua ei otetakaan tosissaan. Että mikään ei muutu, vaikka sanoisinkin ajatukseni ääneen vaikka terapiassa. Että minä en ikinä parane. Tiedän, etteivät ihmiset osaa auttaa, jos en puhu täysin totta. Mutta pelkään vaan niin kamalasti, että tyydyn kärsimään. Ehkä minulla ei edes ole mitään ongelmaa? Kaikki riippuisi vaan itsestäni: minun pitäisi vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa. Eli en siis puhu. Näinhän minulle jää vielä toivoa, että jos uskaltaisin puhua, joku pelastaisi minut.

Olen niin väsynyt, että en enää jaksa uskoa siihenkään.

milloin saa luovuttaa

I hated every minute of training, but I said, "Don't quit. Suffer now and live the rest of your life as a champion."

Paulo Coelho

Haluaisin niin kovasti parantua. Inhoan tätä. Masennusta, itsensä rankaisemista, ahmimista, oksentamista, itsetuhoisuutta, unettomia öitä ja itkemisen mahdottomuutta. Kamalinta on kuitenkin se, miten paljon huolta, vaivaa ja syyllisyyden tunteita olen aiheuttanut muille ihmisille. Sairaalassa ne saivat minut hetkeksi uskomaan, ettei minun kuulu ajatella näin. Että minulla on sairaus. Että minä tässä olen se, joka eniten kärsii.

Tiedän, että haluan elämältä paljon enemmän kuin sairautta. Haluan matkustaa, oppia uutta, rakastaa, elää. Miksi en sitten vain lopeta? En tiedä. En tiedä mitään enää.

Tämän on loputtava nyt, en jaksa enää.

pidä minusta kiinni, vielä hetken verran

Show me a garden that's bursting into life

Viime merkinnästä on pitkä aika. En muista mitä sinä aikana on tapahtunut; paljon kaikenlaista, mutta toisaalta ei yhtään mitään. Juuri nyt on omituinen fiilis: olen tänään ollut oksentamatta koko päivän, ja syönytkin olen reilut 900kcal kasviksista, hedelmistä, jogurtista ja kanasta. En oikein tiedä mitä ajatella siitä.

Minun poikaystävä on paras. Kohta tulee 5kk täyteen. Me ollaan ehkä muuttamassa yhteen, riippuen muutamista seikoista. Se voisi olla upeaa. Näytin hänelle eilen tätä blogia, ja sain kehuja siitä, että kirjoitan hyvin. En ole samaa mieltä, mutta se tuntui hyvältä. Hän sanoi myös, että "tekstit" (liian lyhyitä oikeiksi teksteiksi) ovat aika surullisia. Se sai minut miettimään.

Olimme eilen juhannusaaton iltaa viettämässä vanhemmillani. Matkalla takaisin hänen kotiinsa, hän halasi ja sanoi jotain, mikä sai minut surulliseksi hänen puolestaan. Hän ansaitsisi niin paljon parempaa...

"Tiedätkös kulta, tänään katselin sun sisaruksia, ja niihin verrattuna olet jollain tapaa harmaa.. Ethän pahastu kulta. Meidän täytyy vaan parantaa sinut ja saada sinuun lisää elämää."


Tästä postauksesta tuli tyhmä. Olen silti ajatellut, että voisin julkistaa blogin kaikille luettavaksi, ja alkaa kirjoittamaan enemmänkin.

Minä aion parantua. Joku sanoi blogissaan, että itse selvisi normaalipainoon sillä, että noudatti orjallisesti ateriasuunnitelmaa ja jätti ajattelun muille. Se voisi olla seuraava askel, kunhan joku kirjoittaisi minulle oman suunnitelman.

Minusta tulee vielä joskus onnellinen.

Let Go - Imogen Heap

Haluaisin niin kovasti elää.