Torstaina 15.12. jokin este mureni minussa. Ensimmäistä kertaa kuukausiin sain kirjoitettua päiväkirjaani edes muutaman sanan. En vain osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Viime kuukausina tuskin muistilapullisen vertaa, saati että olisin saanut kokoon blogikirjoituksen. Anteeksi, ettei minusta ole kuulunut.
Muutimme siis lopulta yhteen viime viikolla. Minusta on kivaa asua avoliitossa ja jakaa arki toisen kanssa. Syksy on ollut vaikea, sekä itselläni että hänellä ja monella muullakin. Syyskuun ylioppilaskirjoituksiin menin lähes täysin valmistautumatta. Läheltä piti, etten jänistänyt ennen molempien kokeiden molempia osioita. En ymmärrä, miten tulokset olivat niin hyviä oloni ollessa kuitenkin niin vaikea. Minun on aina ollut vaikea olla ylpeä suorituksistani ja ajattelen ennemmin, että "lautakunta arvioi vahingossa väärin" tai "minulla kävi tuuri". Pitkän englannin aineesta olen kuitenkin aika iloinen, sillä sain siitä pistettä vaille täydet eli 98 pistettä.
Poikaystäväni eli M:n masennus on ollut vahvana koko syksyn, etenkin lokakuussa. Välillä en saanut häneen yhteyttä vaikka kuinka ravistelin. Monta yötä valvoin itkien, halaten häntä ja toivoen että hän jaksaa elää. Parempien hetkien takia en kuitenkaan ensiapuun häntä vienyt, vaikka monesti se olikin lähellä. Onneksi tilanne on nyt vähän parempi. Itsekin olin muutaman kerran niin ahdistunut ja masentunut, että M oli viemässä minua päivystykseen. Siskoni on myös ollut hyvin sairas, eikä vuodenkaan tutkimusten jälkeen tiedetä tarkalleen mistä on kyse. Lääkkeillä on kamalia sivuvaikutuksia ja antaisin mitä vain, että hän saisi elää normaalia 17-vuotiaan elämää.
"Haluan alkaa elää. Hetkittäin tunnen niin voimakasta onnellisuutta, että en edes ymmärrä sitä. Tänään tein M:lle ragu-kastiketta kanalla ja spagettia. Ilahduttaminen tuntui kivalta.
Kaksi vuotta (tai enemmänkin, en muista) olen oksentanut päivittäin. Viime aikoina sen vaikutus elämääni on näkynyt selkeämmin kuin pitkään aikaan. En minä halua tätä, itseni satuttamista ja jatkuvaa pakonomaista toimintaa. Tästä riippuvuudesta täytyy päästä eroon, todellakin täytyy. Minä olen riippuvainen. Sen myöntäminen on vaikeaa. Lääkärini sanoi, että jos lopettaisin oksentelun kerralla, ahdistukseni kasvaisi suunnattomaksi. Minä en tiedä. Joka tapauksessa jokin muutos on nyt tehtävä.
Haluan viettää aikaa kotona ja vaikka rauhoittua kirjan ääressä. Haluan ostaa sen vihreän villalangan ja neuloa villasukat. Haluan jaksaa ja uskaltaa nähdä ystäviäni. Haluan olla hyvä oppilas koulussa. En tarvitse erinomaisia numeroita, mutta haluan nauttia siitä mitä teen. Haluan syödä jouluruokia ja taputtaa pömpöttävää mahaani tyytyväisenä. Haluan siivota asuntoamme. Haluan tehdä hyvää ruokaa. Haluan urheilla ja tuntea hien virtaavan. Voisimme mennä M:n kanssa yhdessä salille.
Osaisinpa tyytyä siihen, mitä minulla jo on. Sanon aina olevani onnekas ja kiitollinen kaikesta mitä olen saanut, mutta jollain tasolla odotan ihmeitä tapahtuvan. Ehkä odotan ja oletan, että joku tulee ja pakottaa minut syömään ja tuntemaan normaalisti. Välillä huomaan toivovani letkuihin joutumista tai vaikka verenmyrkytystä, jotta joku tajuaisi auttaa. Mutta se ei ole ratkaisu, tiedän sen sisimmässäni.
Pelot, huolet, ahdistus, suru, tottumus. Ne ja moni muu saavat minut valitsemaan ahmimisen ja oksentelun kerta toisensa jälkeen. Mutta syväkin masennus on vain joukko synkkiä ajatuksia tai sitten totaalista tyhjyyttä. Sairaus tuntuu kasvaimelta ja raskaalta painolta, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Syömishäiriöille on kehitetty määritelmiä, mutta nehän perustuvat potilaiden tuntemuksiin. Sairauteen on liian helppo kasvaa kiinni.
Minä en aio tyytyä olemaan sairas. Minä en ole bulimia tai anoreksia tai masennus, eivätkä ne ole minua. On päätösten aika. Minä itse teen sen muutoksen juuri nyt, tässä tuolissa istuessani. Minä en ola sairas.
Minä olen minä.
P.S. Melko tarkalleen vuosi sitten olin viimeksi osastolla. Enpä olisi tuolloin uskonut, että pian asuisin jo toisen kanssa (: "
Vielä samaisena torstai-iltana jatkoin kirjoittamista. Jälki ei ole selkeää, mutta onneksi kirjoitin. Eihän oksentaminen tuohon loppunut eikä edes vähentynyt, mutta ehkä blogikin saa jatkossa useammin päivityksiä.
Jotain uskomatonta on tapahtunut viime päivinä. Vietän joulua 6000km päässä perheestäni (he lähtivät etelään ja minä Lappiin) M:n perheen kanssa. Olen nyt ollut oksentamatta yli kolme vuorokautta! Viimeksi olin kaksi päivää peräkkäin "kuivilla" varmaankin kaksi vuotta sitten. Olen syönyt ihan liian vähän ja yliterveellisesti, mutta tämäkin on parempi. En kuitenkaan halua laihtua. Voisinkin lisätä syömistä näin juhlan kunniaksi.Haluaisin vielä toivottaa teille lukijoille kaunista ja rauhallista joulua. Syökää hyvin ja yrittäkää nauttia maailman upeudesta (:
Olen muuten hyvin rakastunut. Aikamoista.
