Fade into me, fade into you

Tapaninpäivänä minä ajoin ulos. Typeränä lähdin ohittamaan, vaikka tiesin tien olevan liukas. Korttikin minulla on ollut alle kaksi vuotta. Vauhtia oli yli 100km/h ja auto meni kaksi kertaa katon kautta ympäri. Mutta sekä minä että poikaystäväni olemme kunnossa. Tunnen edelleen syyllisyyttä tapahtuneesta ja näen painajaisia tapahtuman kamalimmista hetkistä. Terapeutin kanssa olemme puhuneet tapahtuneesta vähän, mutta se tuntuu vaikealta. Asiasta kirjoittaminenkaan ei ilmeisesti onnistu.

Joululomalla laihduin neljä kiloa. Olin oksentamatta noin kymmenen päivää. Olen liian laiha ja se kuvottaa minua. 13-vuotias pikkusiskonikin painaa yli 15kg enemmän kuin minä, ja näyttää hyvältä.


minä tiedän että haluan parantua mutta jostain syystä en vain sittenkään tee sitä
tiedän pystyväni mutta en pystykään

haluaisin haluta sitä enemmän

minä haluan oman elämän rakkaani kanssa
haluan haluan haluan ja vielä minä sen saan

miksi huomaan silti suunnittelevani syömättömyyttä laihtumista kuihtumista kuolemaa?

tämä on liian vaikea tämä maailma

minä ja minun ongelmani huoh

Viilsin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa vuoteen. Mikä typerys. Liian moni on huolissaan ja minä olen taas sairaslomalla, vaikka pitäisi valmistautua kirjoituksiin ja osallistua tentteihin ja preleihin.

Läskeys-/laihuusahdistuksen, koulustressin ja kaiken muun pinnallisen alla olen vain niin huolissani niin monesta läheisestä, että sisälmykseni ovat solmussa. Vanhempi pikkusisko on edelleen kipeä ja tällä hetkellä sairaalassa. Kultani ei voi hyvin, ystäväni eivät pärjää. Joskus tämän maailman paino vain sattuu liikaa ja olen murtua sen alle. Haluaisin auttaa. Olen vain niin väsynyt, että en osaa sitä enää (vieläkään).

Anteeksi.