heinäkuu

On kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin. Kuukauden aikana on toisaalta tapahtunut paljon, toisaalta ei mitään. Olen edelleen sairas, vaikka en haluaisi sitä myöntää ainakaan itselleni. Hetkittäin olo on ollut sietämätön, mutta olen tyytynyt oksentamiseen ja jalkapohjieni repimiseen, niin kamalalta kuin nekin kuulostavat. Mattoveitset ovat siis edelleen kaupassa.

Heinäkuussa olen:
- matkustanut perheen kanssa etelään viikoksi
- viettänyt puolivuotispäivää kullan kanssa
- syönyt välillä oksentamattakin
- itkenyt pikkuisen (minä en oikeasti itke ikinä) tajuttuani, että vanhat ystäväni eivät pitävät minua enää kaverinaan. Onneksi sentään niin.
- nukkunut muutamat pitkät yöunet
- ollut nukkumatta
- syönyt miljoona litraa jäätelöä (sisään ja ulos, huoh)
- poiminut vadelmia
- yrittänyt opiskellut ruotsia kirjoituksia varten
- lukenut Harry Potterin (numero 4) ranskaksi
- oksentanut ahminut oksentanut ahminut oksentanut
- lopettanut uskomisen kristinuskon jumalaan ja ollut tyytyväinen siihen
- uskaltanut kulkea välillä jopa sortseissa ihan julkisesti
- syönyt uutta lääkettä pienin tauoin
- tavannut muutamaa ihanaa, "näistä piireistä" tuttua ystävää
- välttänyt vaa'an kokonaan

En käynyt uimassa ollessani ulkomailla. En ole Suomessakaan käynyt tänä kesänä kyllä. En vain pysty siihen: pukeutumaan bikineihin ja kastelemaan löysää kehoani, vaikka tiedän pitäväni vedestä. Minun ilmeisesti vaikea kohdata itseäni niin konkreettisesti, samalla tavoin kuin on vaikea kohdata vaa'assa välkkyvä luku, jos joskus astuisin sille.

Äiti sanoi hassusti jokin aika sitten. Se sanoi, että minun on tehtävä töitä, jotta painoni ei enää putoaisi alle viidenkymmenen kilon. Ilmeisesti näytän hyvinkin isolta. En ole marraskuun jälkeen ollut lähelläkään tuota lukua. Toisaalta, itsehän valehtelen "painavani tarpeeksi", jos äiti sitä kysyy.

Olen välillä havahtunut syömishäiriösumusta, kun olen kokeillut eri vaatteita. Onnistuin rikkomaan ainoat lyhyet housuni ollessamme reissussa, ja 13-vuotias pikkusiskoni tarjosi omiaan lainaksi. En uskaltanut, sillä hän käyttää vielä lastenosaston vaatteita (tietenkin), mutta kun lämpötilat kohosivat neljäänkymmeneen varjossakin, oli minunkin riisuttava neuletakkini ja vaihdettava farkut lyhyempiin. Sovitin siis oikeastaan kaikkia hänen housujaan ja no, ne eivät pysyneet päälläni. Pakon sanelemana vaeltelin siis eri vaatekaupoissa rauhoittavia pää täynnä ja yritin löytää shortsit, joita uskaltaisin sovittaa. Inhoan katsoa itseäni peilistä. Viime vuonna kesä ja koko kesä kuluivat kirjaimellisesti niin, etten kertaakaan katsonut itseänu meikkipeiliä isommasta peilistä, ja siksi kynnys astua sovituskoppiin oli suuri. Löysin lopulta kahdet (!) shortsit ja uskallan jopa käyttää niitä.

Välillä minulla on toivoton, masentunut, ahdistunut, lihava, pelokas, turta, kamala olo. En edelleenkään osaa haluta mitään, vaikka haluaisin kovasti, että minulla olisi yksinollessani jotain muuta tekemistä kuin tämä ruokapelleily. En edes tiedä, miksi olen vielä olemassa. Mutta hetkittäin, vaikka ne olisivat ihan pieniä, saatan nauttia jostain normaalimmasta ateriasta (vaikka kanafilee ja paljon kasviksia, tai aamiaiseksi muutakin kuin omena) tai uskaltaa olla paikallani hetken. Itsetuntoni on nyt, kymmenisen kiloa alipainon puolella, parempi kuin aikoihin, ja se on mukavaa ja toisaalta surullista. Tiedän kuitenkin, että painan vielä joskus sen 50, ehkä jopa 55 kiloa. Osaanko sitten nauttia yhtään mistään?

Osaanko nauttia nytkään, toisaalta? Minulle on annettu niin hirvittävän paljon ja silti olen tälläinen. Pelkään itseäni. Pääni saattaa huonoina hetkinä yrittää pakottaa minua esimerkiksi eroamaan poikaystävästäni. Minun on myönnettävä, että välillä tunnenkin, että en rakastakaan häntä niinkuin luulen. Hänellä on todella vaikeaa oman sairautensa kanssa, ja heti minä olen muka jättämässä häntä? Tiedän (ainakin toivon), että eroajatukset tulevat vain siitä ahdistuksesta, joka minullekin nousee hänen läheisyydessään hetkittäin. Olen aina ollut sellainen: olen olemassa muita varten ja välitän heistä niin, että kehitän itselleni lisää ahdistusta omani lisäksi. Väsyn ja masennun muiden ongelmista. Esimerkiksi viime syksynä otin yliannostuksen lääkkeitä silloin, kun äitini leikkauksessa tuli komplikaatio ja hän kävi lähellä kuolemaa... Taas yksi ongelma, josta minun on vain päästävä eroon. Toinen syy jättämisajatuksille on varmaan se, että syömishäiriöni olisi hyvin onnellinen kun kukaan tai mikään ei enää hillitsisi sitä... Mutta aion taistella, hänen rinnallaan sekä hänen, että itseni vuoksi.

Olisi paljon, mistä haluaisin kirjoittaa. Kerrankin. Voisin esimerkiksi kertoa viime yön ahdistuskohtauksesta, joka johti "karkaamiseen" kullan vierestä yhdeltä yöllä... Mutta nyt lähden käymään isovanhempieni mökillä tunnin ajomatkan päässä. Aion kastaa talviturkin (ehkä, jos kukaan ei näe), olla oksentamatta (tänään jo kaksi turhaa kertaa mittarissa) ja nauttia kesästä.

minun äiti

Rakastan sua ja kaipaan sua. Ja haluan sulle vaan kaikkea hyvää, rauhaa ja onnea ja iloa.

Kaipaan sua. Minun ja äitini välissä on viisi kilometriä, mutta liian paljon tukahdutettuja tunteita, katkeroituneita ajatuksia ja ainakin minun sairauteni. Onko tämä se sama nainen, jonka kanssa minulla on ollut niin hirvittävän vaikeaa koko lapsuuteni ja nuoruuteni?

Äiti on aina ollut perheen pää. Tuohon perheeseen kuuluu meidän kahden lisäksi isä ja muutama pikkusisarus, joista nuorin on nyt 8 ja vanhin 17 vuotta. Perheeni on ihana ja rakastan heitä kaikkia. Olemme asuneet ihanassa vanhahkossa omakotitalossa sopivan matkan päässä jo ennen kuin menin kouluun. Tosin minä muutin sieltä keskustaan yksiöön tämän vuoden tammikuussa.

Luonteltaan äiti on tosi voimakastahtoinen ja menevä. Hän on asunut nuorena ulkomailla, josta on ehkä peräisin sellainen rempseä asenne elämään, ja äiti onkin sanonut, ettei häntä ikinä stressaa mikään. Hän on aina ollut järjestämässä meille lapsille ohjelmaa ja harrastuksia: itsekin tanssin muunmuassa balettia 13 ja soitin selloa 10 vuoden ajan. Hän on ollut melkeimpä kotiäitinä koko ikäni, joitain pienempiä hommia lukuunottamatta. Minulla on aina ollut kaikki, mitä tarvitsen ja äitikin paikalla.

Miksi sitten suhteeni äidin kanssa on niin iso ja vaikea juttu? Terapiassa sitä käsitellään joka kerralla, vaikka minä en haluaisi siitä puhua. Terapeuttini ja kaikkien vuosien aikana tapaamieni hoitavien tahojen mielestä se olisi tärkeää. Mutta kun minä rakastan äitiäni ja arvostan häntä. Hän ei ole niin kamala, kuin he luulevat. Kaikki pienet jututhan johtuvat vain hänen omasta vaikeasta lapsuudestaan ja siitä, että meitä on niinkin monta. Mutta on minun kai myönnettävä, että on tilanteita, joissa äiti on toiminut väärin. Niitä on paljon, mutta onneksi nykyään tilanne on parempi.

Pienestä asti olen saanut kuulla äidiltä, kuinka hirvittävän tärkeää on, ettei kukaan tuttumme vain ajattele perheestämme mitään negatiivista. Vaatteet olivan isossa roolissa: äiti on aina kontrolloinut sitä, mitä laitamme päällemme siinä määrin, etten vieläkään osaa mennä yksin vaatekauppaan ja annan äidin iloita siitä, kun hän saa ostaa minulle vaatteita. En varmaankaan ole itsenäistynyt "oikealla" tavalla, vaan syömishäiriö on ollut minulle tapa kasvaa, kun en siihen kotona saanut tilaa. Äidilläni oli myös tapana (toivon sydämestäni, ettei hän enää tee sitä pikkusisaruksilleni!) tulla huoneeseeni keskellä yötä, herättää minut ja tarkastaa, onko huoneeni siivottu. Yleensä se ei ollut (ensimmäinen tapani kapinoida?), joten äiti tyhjensi kaikki laatikkoni ja kaappini lattialle... Äidin kanssa ei puhuttu syvällisiä, häntä ei halattu. Tärkeintä oli vain olla hyvä kaikessa ja ainakin ulospäin.

Minusta tuntuu pahalta analysoida äitiäni tällä tavoin edes tässä melkein anonyymissä blogissani, tai oikeastaan pääni sanoo, etten saisi edes ajatella äidistäni muuta kuin hyvää! Sillä hyvä hän on. Varsinkin viime vuoden aikana hän on ollut aivan ihana, vaikka analysoikin minua liikaa ("sulla on varmasti Aspergerin syndrooma!"). Hän ei todellakaan ansaitsisi tällaista paskaa, vaikeaa lasta kuin minä.

Viime päivistä: Maanantai ei ollutkaan hyvä päivä. Oksensin hirvittävän monta kertaa ja illalla, kun kerrankin yritin laskea ahmimiani ja oksentamiani kaloreita, olisin voinut lyödä itseäni. Minun oli lopetettava laskeminen, koska luvut olivat niin valtavia. Oli kuitenkin ihana nähdä erästä pikkuista, myöskin syömishäiriöstä kärsivää ystävääni. Kerrankin olimme ahmimatta ja oksentamatta, kun usein yhdessä olemme sitä tehneet kuitenkin. Juttelin myös puhelimessa kultani kanssa, kuten joka ilta nyt kun hän on arkipäivät 200km päässä töissä ja vain viikonloput täällä. Onneksi enää tämän viikon.

Jatkoin illalla lääkettä, jonka otto oli katkaistava ennen viime kuun matkaani (josta palasin kaksi viikkoa etuajassa kun en osaa olla...), koska se oli niin uusi eikä kehoni ollut ehtinyt tottua siihen. Nukuin siis yöni hyvin, mutta vielä 18 tuntia sen ottamisesta olin tokkurainen! Olo oli kumma iltaan asti enkä siis ahminut tai oksentanut koko päivänä. Kävin salilla ja hain pyöränkin. Mutta eipä nuo "saavutukset" tuntuneet missään, eikä kyllä ahdistanutkaan. Masensi vaan koko elämä.

Seuraavana yönä kuitenkin heräilin paljon ja neuloinkin jonkun verran, joten ilmeisesti sivuvaikutukset ovat menossa pois. Päivä sujui oksennellessa, mutta illalla sain mentyä salille juoksutunnille enkä ole sen jälkeen oksentanut.

Välillä haluaisin puhua ääneen, mutta nyt ei ole sen aika. Niin monella on niin vaikeaa juuri nyt, etten minä ehdi. Eikä se haittaakaan. Auttamaan minut on tehty.

Voisiko tämä olla sitä onnea?

Onni voi olla:

- rauhallinen mieli ihan vain istuskellessa
- hymy rakkaan kasvoilla
- pitkä yöuni
- iltakävely järvenrannassa
- uskaltaa syödä kokonainen kananmuna
- musiikki: kuunteleminen ja soittaminen
- viileä kesäpäivä monen tukahduttavan jälkeen
- ihan liian pitkä ja ihana halaus
- katsoa peiliin ja olla melkein tyytyväinen
- matkahaaveet ja -suunnitelmat
- huvipuistopäivä
- mansikat varjon suojassa
- oksentamaton päivä
- uudet perunat ja savulohi
- auringonlasku
- taito itkeä
- tuntea olonsa hyväksytyksi ja toivotuksi
- haistella rakkaan paitaa
- villasukan neulominen
- nauraminen
- kirjastot
- löytää asioita, joista tykkää
- aamusuudelma hikiselle otsalle, kun itsestä tuntuu variksenpelättimeltä

Minulla on välillä niin vaikea olla, että on käytettävä hyväksi hyvänolon hetket ja muisteltava niitä. Eilen illalla kuuntelin hiljaa kylki kyljessä, kun rakkaani luki espanjankielistä kirjaa, ja minulla oli niin hyvä olla.

Viikonloppuna minä neuloin villasukat. Niissä on purppuraisia ja tummanharmaita raitoja vaaleanharmaalla pohjalla. Rakkaan ja hänen kämppiksensä kanssa suunniteltiin, että muuttaisin tänne heidän kolmioonsa heidän kanssaan. Tunsin itseni toivotuksi ja tervetulleeksi. Se oli kiva tunne. Syömishäiriö miettii vähentyviä oksennusmahdollisuuksia, minäkin vähän. Minunhan piti parantua ensin, ennenkuin saan edes harkita yhteenmuuttoa! Mutta kieltämättä olisi upeaa, kun koti ei olisi aina tyhjä. Voisin jopa oppia olemaan paremmin yksinkin, ilman ahdistumista tekemättömyydestä.

Näen tänään pikkuruista ystävää. Vaikka olen jo lahjakkaasti oksentanut aamutoimikseni, tästä päivästä voisi tulla mukava. Ainakaan en menetä mitään, jos uskottelen itselleni niin.

// Voi että, minullahan on jo lukijoitakin (:

perjantaiaamua

"Minusta tulee onnellinen. Huomenna en tuhlaa itseäni oksenteluun ja sen miettimiseen. Ihan oikeasti. Tämä maailma on liian kaunis tuhlattavaksi kaikkine virheineenkin. Mulla on kaikki edellytykset olla ihan mitä haluan, kunhan vaan alan haluta. Oon roikkunut elämänsyrjässä kynsin hampain, mutta musta tulee vielä itse elämäni hallitsija. Huomenna on se päivä. Tiedän, että ahdistus tulee. Mun on myös syötävä jotain huomenna. Ja minähän syön, enkä suostu ahdistumaan siitä ainakaan siinä määrin, että alkaisin ahmia ja oksentaa. Minusta tulee maailman onnellisin tyttö, sillä maailman onnekkainhan minä olen jo, niinkuin kaikki muutkin. I'm a human being, god dammit! I have value.
I HAVE VALUE"



Kävin eilen vielä iltakymmenen jälkeen pienellä kävelyllä, ja kirjoitin noin puhelimeeni. Tuo loppu on sellaisesta dokumentista, jossa puhutaan esimerkiksi rahatalouden ongelmista, ja nuo sanat jäivät siitä mieleeni. Kävely oli ihana, ja rohkaistuin vielä käymään kaupassakin ja ostin omenoita ja aamuksi jopa kuitumuroja ja maitoa.

Aamuun asti fiilis oli aika hyvä. Äsken isä kuitenkin soitti ja melkein itkin puhelimessa. Se haluaisi puhua raha-asioista. Rahasta, jota tuhlaan päivittäin kymmeniä euroja ahmimiseen ja oksentamiseen.

En uskalla sanoa kenellekään, miten pahalta minusta oikeasti tuntuu. Olen ihan rikki, mutta kukaan ei tiedä sitä. Oksennan tosiaan siis ehkä viisi kertaa päivässä ja itsensä satuttaminenkin on paljon mielessä. Ehkä minä pelkään, että minua ei otetakaan tosissaan. Että mikään ei muutu, vaikka sanoisinkin ajatukseni ääneen vaikka terapiassa. Että minä en ikinä parane. Tiedän, etteivät ihmiset osaa auttaa, jos en puhu täysin totta. Mutta pelkään vaan niin kamalasti, että tyydyn kärsimään. Ehkä minulla ei edes ole mitään ongelmaa? Kaikki riippuisi vaan itsestäni: minun pitäisi vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa. Eli en siis puhu. Näinhän minulle jää vielä toivoa, että jos uskaltaisin puhua, joku pelastaisi minut.

Olen niin väsynyt, että en enää jaksa uskoa siihenkään.