heinäkuu

On kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin. Kuukauden aikana on toisaalta tapahtunut paljon, toisaalta ei mitään. Olen edelleen sairas, vaikka en haluaisi sitä myöntää ainakaan itselleni. Hetkittäin olo on ollut sietämätön, mutta olen tyytynyt oksentamiseen ja jalkapohjieni repimiseen, niin kamalalta kuin nekin kuulostavat. Mattoveitset ovat siis edelleen kaupassa.

Heinäkuussa olen:
- matkustanut perheen kanssa etelään viikoksi
- viettänyt puolivuotispäivää kullan kanssa
- syönyt välillä oksentamattakin
- itkenyt pikkuisen (minä en oikeasti itke ikinä) tajuttuani, että vanhat ystäväni eivät pitävät minua enää kaverinaan. Onneksi sentään niin.
- nukkunut muutamat pitkät yöunet
- ollut nukkumatta
- syönyt miljoona litraa jäätelöä (sisään ja ulos, huoh)
- poiminut vadelmia
- yrittänyt opiskellut ruotsia kirjoituksia varten
- lukenut Harry Potterin (numero 4) ranskaksi
- oksentanut ahminut oksentanut ahminut oksentanut
- lopettanut uskomisen kristinuskon jumalaan ja ollut tyytyväinen siihen
- uskaltanut kulkea välillä jopa sortseissa ihan julkisesti
- syönyt uutta lääkettä pienin tauoin
- tavannut muutamaa ihanaa, "näistä piireistä" tuttua ystävää
- välttänyt vaa'an kokonaan

En käynyt uimassa ollessani ulkomailla. En ole Suomessakaan käynyt tänä kesänä kyllä. En vain pysty siihen: pukeutumaan bikineihin ja kastelemaan löysää kehoani, vaikka tiedän pitäväni vedestä. Minun ilmeisesti vaikea kohdata itseäni niin konkreettisesti, samalla tavoin kuin on vaikea kohdata vaa'assa välkkyvä luku, jos joskus astuisin sille.

Äiti sanoi hassusti jokin aika sitten. Se sanoi, että minun on tehtävä töitä, jotta painoni ei enää putoaisi alle viidenkymmenen kilon. Ilmeisesti näytän hyvinkin isolta. En ole marraskuun jälkeen ollut lähelläkään tuota lukua. Toisaalta, itsehän valehtelen "painavani tarpeeksi", jos äiti sitä kysyy.

Olen välillä havahtunut syömishäiriösumusta, kun olen kokeillut eri vaatteita. Onnistuin rikkomaan ainoat lyhyet housuni ollessamme reissussa, ja 13-vuotias pikkusiskoni tarjosi omiaan lainaksi. En uskaltanut, sillä hän käyttää vielä lastenosaston vaatteita (tietenkin), mutta kun lämpötilat kohosivat neljäänkymmeneen varjossakin, oli minunkin riisuttava neuletakkini ja vaihdettava farkut lyhyempiin. Sovitin siis oikeastaan kaikkia hänen housujaan ja no, ne eivät pysyneet päälläni. Pakon sanelemana vaeltelin siis eri vaatekaupoissa rauhoittavia pää täynnä ja yritin löytää shortsit, joita uskaltaisin sovittaa. Inhoan katsoa itseäni peilistä. Viime vuonna kesä ja koko kesä kuluivat kirjaimellisesti niin, etten kertaakaan katsonut itseänu meikkipeiliä isommasta peilistä, ja siksi kynnys astua sovituskoppiin oli suuri. Löysin lopulta kahdet (!) shortsit ja uskallan jopa käyttää niitä.

Välillä minulla on toivoton, masentunut, ahdistunut, lihava, pelokas, turta, kamala olo. En edelleenkään osaa haluta mitään, vaikka haluaisin kovasti, että minulla olisi yksinollessani jotain muuta tekemistä kuin tämä ruokapelleily. En edes tiedä, miksi olen vielä olemassa. Mutta hetkittäin, vaikka ne olisivat ihan pieniä, saatan nauttia jostain normaalimmasta ateriasta (vaikka kanafilee ja paljon kasviksia, tai aamiaiseksi muutakin kuin omena) tai uskaltaa olla paikallani hetken. Itsetuntoni on nyt, kymmenisen kiloa alipainon puolella, parempi kuin aikoihin, ja se on mukavaa ja toisaalta surullista. Tiedän kuitenkin, että painan vielä joskus sen 50, ehkä jopa 55 kiloa. Osaanko sitten nauttia yhtään mistään?

Osaanko nauttia nytkään, toisaalta? Minulle on annettu niin hirvittävän paljon ja silti olen tälläinen. Pelkään itseäni. Pääni saattaa huonoina hetkinä yrittää pakottaa minua esimerkiksi eroamaan poikaystävästäni. Minun on myönnettävä, että välillä tunnenkin, että en rakastakaan häntä niinkuin luulen. Hänellä on todella vaikeaa oman sairautensa kanssa, ja heti minä olen muka jättämässä häntä? Tiedän (ainakin toivon), että eroajatukset tulevat vain siitä ahdistuksesta, joka minullekin nousee hänen läheisyydessään hetkittäin. Olen aina ollut sellainen: olen olemassa muita varten ja välitän heistä niin, että kehitän itselleni lisää ahdistusta omani lisäksi. Väsyn ja masennun muiden ongelmista. Esimerkiksi viime syksynä otin yliannostuksen lääkkeitä silloin, kun äitini leikkauksessa tuli komplikaatio ja hän kävi lähellä kuolemaa... Taas yksi ongelma, josta minun on vain päästävä eroon. Toinen syy jättämisajatuksille on varmaan se, että syömishäiriöni olisi hyvin onnellinen kun kukaan tai mikään ei enää hillitsisi sitä... Mutta aion taistella, hänen rinnallaan sekä hänen, että itseni vuoksi.

Olisi paljon, mistä haluaisin kirjoittaa. Kerrankin. Voisin esimerkiksi kertoa viime yön ahdistuskohtauksesta, joka johti "karkaamiseen" kullan vierestä yhdeltä yöllä... Mutta nyt lähden käymään isovanhempieni mökillä tunnin ajomatkan päässä. Aion kastaa talviturkin (ehkä, jos kukaan ei näe), olla oksentamatta (tänään jo kaksi turhaa kertaa mittarissa) ja nauttia kesästä.