Kirjoitin syksyllä 2010 kolmen kuukauden osastojakson jälkeen, kuinka painoin vähemmän kuin ikinä ennen. Silloinenkin paino kuulostaa isolta, liialliselta. Miten saisin näihin aivoihin mahtumaan sen faktan, että normaalipainoon vaadittaisiin vielä monta kiloa enemmän? Haluan parantua, ihan oikeasti haluan sitä. "Merkittävä alipaino", niin ne sanovat. Tiedän ja ymmärrän sen, mutta en vain tunne sitä.
Oksennan joka päivä. Inhoan sitä. Yhtenä päivänä ruokatorveni hississä matkusti kammottavat
Kävin tiistaina verikokeissa. Niistä näkyi se karu totuus, joka ei vain mahdu päähäni. Hemoglobiinini ja elektrolyyttiarvoni ovat jo vuosia keikkuneet huonon ja kelvollisen välillä, ja nyt ne olivat taas melko huonot. Istuin tänään koululääkärin tuolissa ja yritin ymmärtää. Myöhemmin hän soitti vielä perään kertoakseen konsultoineensa keskussairaalan sisätautilääkäriä, ja nyt minulla on ilmeisesti lähete sisätaudeille. "Mutta minähän olen aivan liian iso ja löysä ja kamala mennäkseni osastolle! Mitä helvettiä ne oikein ajattelevat? En varmasti mene!", huomaan ajatusteni laukkaavan kuunnellessani koululääkärin huolestunutta ääntä. "Haluaisin kadota, miksi kaikki huomaavat minut? Älkää olko huolissanne, minä en ansaitse ketään enkä mitään..."
Haluaisin kirjoittaa blogia parantumisesta, mutta en halua olla yksi niistä, jotka kirjoittavat tunteidensa ohi. Ajattelen ja puhunkin välillä kuin anoreksiaa sairastavat (papereissahan tuo lukee, mutta "minähän olen kuvottava bulimikko"). Milloin minusta tuli näin stereotyyppinen? En ymmärrä itseäni, en sitten yhtään.
Tarvitsen apua.
