For who I am

Mutta eniten kaikista:

(kuvat täältä)

Muutoksia

Muutin blogin nimeä, osoitetta ja blogger-nimeänikin.  Poikaystävä löysi blogini taas enkä tiedä miten jatkaa tästä...

Conversations with my 25-year-old self

(Omahoitaja pyysi kirjoittamaan kirjeen 25-vuotiaalle itselleni, ja voisin laittaa sen tännekin vaikka kirjoitinkin puhekielellä ja muutenkin tönkösti)

Hei.

Tällä hetkellä tuntuu vähän hölmöltä istua tässä ja yrittää keksiä sanottavaa viiden vuoden päässä tulevaisuudessa elelevälle Räiskäleelle. Oikeastaan mulla on vain vähän ajatuksia siitä, millaista toivoisin elämäni olevan viiden vuoden päästä.

Ehkä sulla on jo lapsi tai parikin, todennäköisesti ei kuitenkaan. Asut varmaan edelleen vuokralla ja lapsuuden kotikaupungissasi, mutta se ei kuulosta ollenkaan pahalta. Ehtiihän sitä myöhemminkin nähdä maailmaa. Tai voihan olla, että oot jo viettänyt esimerkiksi vuoden vaihto-oppilaana! Se tarkoittaa tietenkin, että et täältä sairaalasta päästyäsi jäänyt loppuiäksesi sairaslomalle, vaan todella hait ja pääsit opiskelemaan. Se mahtoi olla kovan työn takana! Mutta tuntui toivottavasti hyvältä, kun kuulit onnistumisestasi.

Muutenkin toivon vaan, että jokin sussa muuttui pian sairaalasta päästyäsi. Että olisit tajunnut nauttia niistä pienistä onnistumisista ja sitä kautta kokonaisvaltaisesta hyvästä olosta. Ehkä syömishäiriö kulkee sun mukana vieläkin, en tiedä. Haluaisin silti uskoa, että oot vähintään oppinut hallitsemaan sitä eikä se sua.

Älä lannistu, jos et vielä ole onnellinen. Se aika tulee vielä.

Drop everything now – meet me in the pouring rain

Midas katsoi Denveriä ihaillen: "Miten sinusta on tullut noin urhea, Den?"

Denver kohautti olkapäitään. "Sellaista sattuu, niin isä sanoo." Denver nousi seisomaan ja pujotti pallon männynoksaan. "Enkä minä tiedä, olenko edes urhea. Aina ennen minä yritin olla astumatta lammikoihin, etten kaatuisi niihin ja kuolisi niin kuin äiti. Mutta sitten syksyllä, kun satoi hirveästi, jäin kerran jumiin ja minun oli pakko kahlata yhden lammikon poikki. Ei se tuntunut sen turvallisemmalta tai vaarallisemmalta kuin mikään muukaan. Minun piti vain kahlata siitä läpi tai sitten jäädä odottamaan, että aurinko rupeaa paistamaan ja kuivattaa sen."

- Ali Shawn kirjasta Tyttö joka muuttui lasiksi

Tunnun aina odottavan "sitä oikeaa hetkeä" parantumiselle. Muutos pelottaa, ahdistus tuntuu pahalta ja miljoona muuta syytä asian lykkäämiselle löytyy kyllä helposti. Mutta jos haluan elää, on työ tehtävä nyt. Sillä joskus on viis veisattava urheudesta ja siirryttävä asioissa eteenpäin. Nimittäin nyt.

I've been crying, I've been crying, I've been dying over you

Veli ja isä kävivät täällä eilen. Heidän viaton toistensa kiusoittelu ja rento elämänasenteensa saivat minutkin nauramaan mukana. Tajusin jälleen, kuinka paljon heistä pidänkään. Etenkin isäni on aivan mahtava. Onneksi minulla on niin ihana perhe. 

Nämä neljä päivää osastolla ovat sujuneet vaihtelevasti ja olen miettinyt paljon tulevaa syksyä ja tulevaisuutta muutenkin. Poikaystäväni muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille ja paras ystäväni (jos minulla sellaista edes on) lähtee Helsinkiin opiskelemaan. Tuntuu kuin jäisin yksin. Ilman perhettäni en varmaan selviäisi, mutta kai ihminen tarvitsee muutakin elämää kuin lapsuudenperheensä kanssa hengailun. Varsinkin, kun äitiä en kestä tiettyä päiväannosta pidempään.

Paras ystäväni taittelee näitä aina :)

Miksi kultani läheisyys ahdistaa nykyään niin paljon? Hän tuli käymään torstaina ja istuimme osaston pihakeinussa pari tuntia. Koko vierailun tuntui, kuin hän olisi ollut kaukana ja ajattelin vain, että onneksi pian pääsen oksentamaan. Olin syönyt vähän aamiaista ja lounasta oksentamatta, mutta hänen lähdettyään en selvinnytkään päivällisestä tai edes iltapalasta. En tiedä, johtuuko läheisyyden vaikeus sairaudestani ja sen tuomasta itseinhosta vai siitä, että hän ei enää rakastakaan minua. Vai kenties siitä, etten itse rakasta häntä? Huonoina hetkinä en kai rakastakaan ja ero tuntuu parhaalta ratkaisulta. Mutta ilman rakkautta en varmasti olisi kestänyt hänen masennustaan ja vaikeaa luonnettaan näin pitkään. Onko sittenkin niin, että pelkään tulevaa välimatkaamme niin, että mieleni yrittää nyt suojella minua?

Haluaisin niin parantua. Osasto on tuttu kahden vuoden takaa ja täällä on ihan hyvä olla. Ainakin tällä hetkellä. Olen neulonut villasukkia uudella, kummallisella tekniikalla erään kirjan avulla ("Tämä kirja opettaa vallankumouksellisen 2 kerralla -tekniikan, jossa neulominen aloitetaan sukkien kärjestä ja edetään varsiin"), jutellut muiden potilaiden kanssa, käynyt kävelyllä ja yrittänyt lukeakin. Omahoitajakeskustelut ja muut hoitoon liittyvät asiat tuntuvat raskailta, ja se heijastuu syömiseen. Koko ruokailutila ja ajatus mahan täyttymisestä ahdistavat. Tämä on avoin sekaosasto ja olen itse vastuussa syömisistäni. Aamupalaa en ole oksentanut (aina en tosin ole mitään syönytkään) enkä yleensä lounasta tai iltapalaakaan. En ole liiemmin ahminut, sillä saan ulkoilla vain tunnin päivässä, mutta oksenneltua on tullut silti eikä pääni tunnu kestävän sen tuomaa syyllisyyttä. Päivä ja ateria kerrallaan aion silti yrittää. Tiedän, että oikeasti tarvitsisin syömishäiriöosastojen tapaista valvontaa eli esimerkiksi valmiiksi kootut ateriat ainakin näin alkuun, mutta ehkä voisin silti onnistua tämänkin osaston avulla. Jos vain uskon itseeni tarpeeksi.

uskon uskon uskon

uskon kai

vai kannattaako edes yrittää?

sillä yksi ajatus vainoaa minua

"mutta mitä jos en ikinä parane?"