bloglovin

Anonyymin pyynnöstä, voit seurata blogiani nyt myös bloglovinissa :)

It's all for nothing if you don't have freedom

tämä ääliöiden ääliö
heittää palasia itsestään hukkaan joka päivä
tietoisuus siitä iskee välillä kuin miekka viatonta

mutta minä olen kaukana viattomasta


(menen osastolle tiistaina, anteeksi etten osaa kirjoittaa)

I'm sorry for the person I became

Ensinnäkin; siskon tilanne on parempi kamalista ennusteista huolimatta. Tilanteelle ei sairaalassa erinäisistä syistä ole mitään tehtävissä, joten tällä hetkellä vain odotellaan, josko tietyt arvot laskisivat itsekseen niistä päätähuimaavan suurista luvuista lähemmäs normaalia, niinkuin ne ovat jo tehneetkin. Edelleen liikutaan melko käsittämättömissä lukemissa, mutta ainakin siskoni tuntuu voivan paremmin ja hän kävi kotonakin viime viikonloppuna. Maanantaina tuli äkkilähtö takaisin, mutta eilen hän pääsi jälleen kotiin. Toivottavasti mahdollisimman pitkäksi aikaa <3

Osastolla vietettyjen 11 päivän aikana tapahtui paljon sekä ajattelussani että minua ympäröiville ihmisille. Tärkeän ystävän hemoglobiini tippui yhtäkkiä 85:een, toinen itki vuolaasti tullessaan minua katsomaan (sairastetut neljä aivokasvainta + muut terveysongelmat ovat imeneet hänestä mehut), kolmannen kuulin kuolleen. Meinasipa kuolla myös huonetoverini, 77-vuotias mies, kun hän sai keuhkopöhön eli oli tukehtua omaan limaansa. Huoneeseen kutsuttiin nopeasti apujoukkoja, ja koska heidän laitteensa veivät niin paljon tilaa, en ravintoliuostelineeni kanssa mahtunut ulos huoneesta, vaan kuuntelin vierestä kun häntä lopulta jopa defibrilloitiin (=käynnistettiin sydän niillä läpysköillä).

Pienessä ajassa tapahtuneet kamalatkin asiat heijastuivat valitettavasti myös syömiseeni. Sen lisäksi, että hirvittävä 3700 kcal päivittäinen energiamäärä sai ahdistuksen kerääntymään rintaan mykkyrälle, olin hyvin surullinen niin monen puolesta. Oma tsemppini oli melkeimpä kateissa, sillä halusin ulospäin näyttää siltä, että syöminen sujuu, ja siksi sorruin typeriin kompensointikeinoihin ja piilottamaan aika monta ruisleivän puolikasta. Minusta tuntui, että jos näytän ahdistuksen ulospäin, hoitohenkilökunta peruisi suostumuksensa avohoitoon ja jouduisin siirtymään psykiatriselle nenämahaletkuhoidon jälkeen.

Näin jälkeenpäin kadun suuresti sitä, etten ottanut kaikkea irti hoidosta. Ahmimis- ja oksentamiskäyttäytymiseni on nimittäin jatkunut lähes samanlaisena osastolta pääsyn jälkeen. Aloitin työt maanantaina ja töissä onkin ollut aivan mahtavaa! Siellä en ole oksentanut, paitsi vuoroni päätteeksi. Muuten olen sitten oksennellut aivan liikaa. Pelkään, kadun, häpeän, inhoan. Jos joku teistä lukijoista käy hoidossa tai vaikka joutuu joskus osastolle, kehottaisin täydestä sydämestäni olemaan rehellinen ja ottamaan apu vastaan. Minua pelotti etenkin "kontrollin" (mikä helvetin kontrolli muka?) menettäminen ja painonnousu. Mutta olisin voinut olla ihan turvallisin mielin; fyysinen tilani tietenkin korjaantui osastolla, eikä minusta tullut elefanttia. Painoni nousi oikeastaan vain neljä kiloa, joista puolitoista turvotuskiloa lähti melko nopeasti. Eikä mikään luku vaa'assa ole niin arvokas kuin paraneminen. OTA SIIS APU VASTAAN.

Tuntuu kuin pääni olisi täynnä kirjoitettavia asioita, mutta en saa niistä kiinni saati sommiteltua tekstiksi.