Osastolla vietettyjen 11 päivän aikana tapahtui paljon sekä ajattelussani että minua ympäröiville ihmisille. Tärkeän ystävän hemoglobiini tippui yhtäkkiä 85:een, toinen itki vuolaasti tullessaan minua katsomaan (sairastetut neljä aivokasvainta + muut terveysongelmat ovat imeneet hänestä mehut), kolmannen kuulin kuolleen. Meinasipa kuolla myös huonetoverini, 77-vuotias mies, kun hän sai keuhkopöhön eli oli tukehtua omaan limaansa. Huoneeseen kutsuttiin nopeasti apujoukkoja, ja koska heidän laitteensa veivät niin paljon tilaa, en ravintoliuostelineeni kanssa mahtunut ulos huoneesta, vaan kuuntelin vierestä kun häntä lopulta jopa defibrilloitiin (=käynnistettiin sydän niillä läpysköillä).
Pienessä ajassa tapahtuneet kamalatkin asiat heijastuivat valitettavasti myös syömiseeni. Sen lisäksi, että hirvittävä 3700 kcal päivittäinen energiamäärä sai ahdistuksen kerääntymään rintaan mykkyrälle, olin hyvin surullinen niin monen puolesta. Oma tsemppini oli melkeimpä kateissa, sillä halusin ulospäin näyttää siltä, että syöminen sujuu, ja siksi sorruin typeriin kompensointikeinoihin ja piilottamaan aika monta ruisleivän puolikasta. Minusta tuntui, että jos näytän ahdistuksen ulospäin, hoitohenkilökunta peruisi suostumuksensa avohoitoon ja jouduisin siirtymään psykiatriselle nenämahaletkuhoidon jälkeen.
Näin jälkeenpäin kadun suuresti sitä, etten ottanut kaikkea irti hoidosta. Ahmimis- ja oksentamiskäyttäytymiseni on nimittäin jatkunut lähes samanlaisena osastolta pääsyn jälkeen. Aloitin työt maanantaina ja töissä onkin ollut aivan mahtavaa! Siellä en ole oksentanut, paitsi vuoroni päätteeksi. Muuten olen sitten oksennellut aivan liikaa. Pelkään, kadun, häpeän, inhoan. Jos joku teistä lukijoista käy hoidossa tai vaikka joutuu joskus osastolle, kehottaisin täydestä sydämestäni olemaan rehellinen ja ottamaan apu vastaan. Minua pelotti etenkin "kontrollin" (mikä helvetin kontrolli muka?) menettäminen ja painonnousu. Mutta olisin voinut olla ihan turvallisin mielin; fyysinen tilani tietenkin korjaantui osastolla, eikä minusta tullut elefanttia. Painoni nousi oikeastaan vain neljä kiloa, joista puolitoista turvotuskiloa lähti melko nopeasti. Eikä mikään luku vaa'assa ole niin arvokas kuin paraneminen. OTA SIIS APU VASTAAN.
Tuntuu kuin pääni olisi täynnä kirjoitettavia asioita, mutta en saa niistä kiinni saati sommiteltua tekstiksi.
Pienessä ajassa tapahtuneet kamalatkin asiat heijastuivat valitettavasti myös syömiseeni. Sen lisäksi, että hirvittävä 3700 kcal päivittäinen energiamäärä sai ahdistuksen kerääntymään rintaan mykkyrälle, olin hyvin surullinen niin monen puolesta. Oma tsemppini oli melkeimpä kateissa, sillä halusin ulospäin näyttää siltä, että syöminen sujuu, ja siksi sorruin typeriin kompensointikeinoihin ja piilottamaan aika monta ruisleivän puolikasta. Minusta tuntui, että jos näytän ahdistuksen ulospäin, hoitohenkilökunta peruisi suostumuksensa avohoitoon ja jouduisin siirtymään psykiatriselle nenämahaletkuhoidon jälkeen.
Näin jälkeenpäin kadun suuresti sitä, etten ottanut kaikkea irti hoidosta. Ahmimis- ja oksentamiskäyttäytymiseni on nimittäin jatkunut lähes samanlaisena osastolta pääsyn jälkeen. Aloitin työt maanantaina ja töissä onkin ollut aivan mahtavaa! Siellä en ole oksentanut, paitsi vuoroni päätteeksi. Muuten olen sitten oksennellut aivan liikaa. Pelkään, kadun, häpeän, inhoan. Jos joku teistä lukijoista käy hoidossa tai vaikka joutuu joskus osastolle, kehottaisin täydestä sydämestäni olemaan rehellinen ja ottamaan apu vastaan. Minua pelotti etenkin "kontrollin" (mikä helvetin kontrolli muka?) menettäminen ja painonnousu. Mutta olisin voinut olla ihan turvallisin mielin; fyysinen tilani tietenkin korjaantui osastolla, eikä minusta tullut elefanttia. Painoni nousi oikeastaan vain neljä kiloa, joista puolitoista turvotuskiloa lähti melko nopeasti. Eikä mikään luku vaa'assa ole niin arvokas kuin paraneminen. OTA SIIS APU VASTAAN.
Tuntuu kuin pääni olisi täynnä kirjoitettavia asioita, mutta en saa niistä kiinni saati sommiteltua tekstiksi.
Heips! Ja kiitos ihanasta kommentistasi - heti nousi hymy huulille :)
VastaaPoistaHeh, täytyy sanoa että olen täysin avuton ton blogin asetusten, muokkaamisen ja ulkoasun kanssa, toivottavasti ne asetukset olisi okei! Täytyykin kattella nyt heti pikemmiten.
Ps. Olen samaa mieltä, numeroilla ei ole mitään väliä, kunhan ei ole vaarallisen alipainoinen. Tärkeintä on terveet ajatukset ja mieli, kyllä se biologinen paino ja muu fyysinen terveys tulee ajallaan perässä.
Heh, no eipä se pahitteeksi oo vaikka muutkin ilmoittelee. :) Eihän sitä kuitenkaan nimimerkillisistäkään lukijoista aina tiedä, että onko ne tuttuja vai ei.
VastaaPoistaKovasti voimia sulle, vaikuttaa siltä että tarvit niitä paljon! ♥
Lupaan, että seuraavassa postauksessa on ainakin jonkinlainen voitto sinne terveemmälle puolelle. :) Kiitos jälleen rohkaisevasta kommentistasi!
VastaaPoistaVoisitko kertoa, paljonko BMI:si oli kun menit nyt sairaalaan?
VastaaPoistaMukava kuulla että postaus miellytti, tuli tosi mukava fiilis :)
VastaaPoistaKiitos <3
Niinpä, vielä muutama kuukausi sitten en voinut kuvitella palaavani tähän painoon (vaikka eroa on vain muutama kilo, mutta silti) ja nyt se ei tunnu lainkaan pieneltä.
VastaaPoistaIhanaa, että uskot minuun. Kyllä tästä selvitään vielä jotenkin! :)
Kiitän! Päätin ottaa kuvani pois, sillä on muutama ihminen, joiden pelkään eksyvän jotain kautta blogiini. He ovat todella läheisiä ja tiedän, että aiheuttaisin vielä suurempaa huolta kuin nyt. :/
VastaaPoistaMä luin sun blogin läpi. Mua surettaa ja itkettää. Kun mä tiedän ja huomaan sun teksteistäkin sen, että taistelu on pirunmoista. Mä uskon, että te voitte yhdessä poikaystäväsi kanssa taistella teidän ajatuksia vastaan ja te vielä voitatte ne. Ja olette onnellinen pariskunta. Toki varmasti haluaisi, että kun olisi joku jonka viereen käpertyä ja joku joka sanoisi että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ei ehkä nyt kun sitä eniten tarvitsisi, mutta ehkä vielä joskus.
VastaaPoistaEn tiedä, olenko skipannut jonkun osion ohi, mutta mikä siskollasi on hätänä? Ja kummalla niistä :/ Toivottavasti siskosi paranee ja pääsee lopullisesti kotiin. <3
Mä en itse bulimiaa niin tunne sairautena, enemmän tuota anoreksiaa, joten en osaa niin hyvin auttaa. Miltä tuntuu, jos pikku hiljaa vähentäisit oksentamista? Yrittäisit pitää ruokavälin sopivana (3-4tuntia) ja syödä 4-5 kertaa päivässä? Ei tarvitse koskaan paljoa syödä, mutta siten, ettet oksentaisi niin paljon? Anteeksi, kun en osaa auttaa niin hyvin. <3
Haleja ja tsemppejä joka tapauksessa. Uskon, että susta tulee hyvä sairaanhoitaja vielä. Mä tiedän, että sä parannut. Et sä tuota rumbaa jaksa koko loppuelämääkään jatkaa. Sä ansaitset hoitoa, jos vain ottaisit sen vastaan? Täytyy uskaltaa parantua. Turhaan pelkäät, kyllä elämä kantaa. Sulla on itsesi häiriön jälkeen. Elämä. Kyllä sä pärjäät, uskalla parantua. <3 Uskalla päästää irti.