Saisiko pahan olon oksentaa pois?

En osaa kirjoittaa.

Koulu alkoi, minä lintsaan. Ensimmäinen kouluviikko oli kamala, sillä päätimme sittenkin, että en muuta vielä. Oikeastaan poikaystävä kertoi, ettei olekaan vielä valmis. Ahdistushan siitä keskustelusta seurasi moneksi päiväksi, vaikka olinkin oikeastaan iloinen siitä mitä hän sanoi. En itsekään olisi ollut valmis.

Englanninopettaja sanoi minulle ensimmäisen tunnin jälkeen: "Mukavaa nähdä sinut täällä taas, noin osaavana ja aktiivisena!". Päästyäni luokasta aloin itkeä. Hän hyväksyy minut tälläisenä.

Oksennan edelleen joka päivä. Kalium-arvoni oli vaarallisen alhainen taas viime viikolla, mutta kolmen labrakäynnin jälkeen lääkäri määräsi viimein kaliumtabletteja, joilla tilanne saatiin vähän paremmaksi. Oikeastihan minun pitäisi vain lopettaa tämä sekoilu.

Elän jossain omassa maailmassani, jota pyörittävät ruoka ja paha olo. Kuvittelen päässäni, että olen mennyt monta askelta eteenpäin, kun pidän päivän aikana sisälläni parin omenan lisäksi jopa kananmunan! Tai silloin, kun poikaystävän avulla saan alas 300 kcal edestä kanaa ja paprikaa. Oikeasti minun pitäisi herätä tästä haavemaailmasta. En haaveile laihuudesta, koska ilmeisesti olen jo ja tiedän näyttäväni jatkuvasti väsyneeltä. Haluaisin vain olla onnellinen ja auttaa muita, olla hyvä ihminen. Eniten pelkään, että ihmiset eivät pidä minusta. Luulisin, että suurin osa ahmimisista alkaakin, kun tajuan olevani kamala, turha ja hirveä taakka. Todellisuudessa vain kasvatan vastenmielisyyttäni ja läheisteni huolta jatkamalla.

And all the things
That I wished I had not said
Are played on loops
Till it's madness in my head

"Ois paratiisi meillä täällä näin, jos elettäisiin aina lähekkäin"

Rakkaalleni

Näen sen silmistäsi ja luen sen huuliltasi, kun hymyilet hiljaa. Raja on tullut vastaan. Et jaksaisi tätä enää. Minäkään en jaksaisi. Maailma on välillä niin musta. Kivet vievät liikaa tilaa. Ihmettelen, miksi juuri minä olen niin kumma, että edes rakkaus ei pelasta? Tai ehkä pelastaakin pahimmalta. Ainakin olen vielä elossa.

Haluaisin ikävöidä. Haluaisin kaivata parempaa, mutta tyydyn laahustamaan paha olo harteillani. En ehkä halua parantumista tarpeeksi. Mitä oikein pelkään? Tiedän, että ilman sairautta olisin onnellisempi. Hymyllä haluan näyttää, että yritän, mutta ei se auta. Sinä näet lävitseni paremmin kuin minä itse. Anteeksi, rakas.



Tänään alkaa koulu, viimeinen vuosi lukiossa. Ikäiseni pääsivät pois jo keväällä. Minulla on aika raskas jakso tulossa, ja kirjoituksetkin ovat jo reilun kuukauden päästä. Minun piti olla terve ennen niitä, mutta mihin päiväni kuluvat edelleen? Niin. Ahmimiseen, oksentamiseen, syömättömyyteen, masennukseen, ahdistukseen. Tänään aion yrittää taas vähän kovemmin. Aloitin aamuni kahvimukillisella All Bran -muroja maidolla sekä keitetyllä kananmunalla. Kirjoitin jopa tämän kuun tehtävien asioiden listaan "nosta painoa". Näytän nimittäin naurettavalta tälläisenä. Painoinkin jälleen vähemmän kuin ikinä, kun uskalsin astua vaa'alle viime viikolla.

Minusta on tulossa avovaimo, ehkä jo tässä kuussa. Olen niin huono päättämään, että mietin joka päivä, olenko nyt tekemässä oikeaa ratkaisua. Mutta en osaa ajatella järkevästi: nytkin aivot laittoivat jarrun päälle heti, kun kirjoitin tuon avovaimo-lauseen. Ehkä oksentaminenkin on minulle tapa olla ajattelematta? En tiedä. Aion kuitenkin parantua nyt. En halua kultani (ja meidän kämppiksemme) asuvan syömishäiriön kanssa.