Forgive my promise that you'll never see me cry

Syömisestä on tullut vuosien kuluessa aina vain mutkikkaampi ja vaikeampi osa elämääni. Ateriointi on täällä osastolla entistä hankalampaa, kun viimein kohtaan ahdistukseni syömällä tarpeeksi. Mutta vaikka haluan parantua ja näytän ulospäin motivoituneelta, olen täälläkin sortunut joihinkin tyhmyyksiin. Minulla on vierihoitaja, mutta olen silti onnistunut piilottamaan paloja ruisleivistä, juomaan ylimääräistä vettä, tekemään punnerruksia ja oksentamaankin pari kertaa. Eräs hoitaja sanoi minun olevan jo kroonikko, vaikka ei noista sääntöjen rikkomisesta tiedäkään. Se tuntui pahalta. Vaikka pidän siitä, että minulle puhutaan suoraan, toivon sydämeni pohjasta, että täältä kuilusta pääsee vielä pois.


Alussa minua ahdisti koko osastolla olo ja etenkin se kamala kalorimäärä, joka sisääni laitetaan päivittäin. Vaikka päivät kuluvat hitaasti, olen jo rauhoittunut ja tottunut täällä olemiseen. Mutta huomenna letkun kautta menevän ravinnon määrää lisätään puolella. En osaa ajatella selkeästi, vaan kuvittelen mielessäni paisuvani jättiläiseksi tästä energiamäärästä ja liikkumattomuudesta. Asiaa ei auta mahan turvotus ja fyysinen oksettava olo.


Samalla kun täällä olo tuntuu vaikealta, pelkään mennä kotiin ensi torstaina. Mitä jos mikään ei muutukaan (paitsi suurempi paino tietenkin), vaan palaan vanhoihin tapoihini? Maanantaina alkava kesätyö on toiminut suurena motivaattorina, onhan kyseessä unelmahomma. Mukava tekeminen ei kuitenkaan merkitse mitään, jos olo kotona on samanlainen. Suuri vaikuttaja oloni huononemiseen tänä keväänä on ollut poikaystäväni pahentunut masennus, eikä se ole helpottanut hänen tsemppaamisestaan huolimatta. Olen valitettavasti sellainen "pesusieni", joka imee itseensä pahan olon ympäriltään. Miten ikinä pystyn huolehtimaan syömisistäni, kun poikaystävääkin pitää muistuttaa syömään?


Ahdistus ruoasta, lihomisesta (oikeastaan kaikesta itseeni liittyvästä) ja jopa M:n masennus on kuitenkin pientä verrattuna siihen suruun, joka on kohdannut perhettäni viime päivinä. Viime vuosina paljon sairastellut, pari vuotta minua nuorempi pikkusiskoni joutui sairaalaan torstain ja perjantain välisenä yönä. Hänen tilansa on nyt pahempi kuin koskaan ja hän saattaa tarvita elinsiirron. Tällä hetkellä hänen vointinsa on vakaa, mutta en voi kuin pelätä pahinta.

I know she's living in hell every single day
And so I ask, oh God is there some way for me to take her place?
And when they say it's all touch and go

I wish I could make it go away 


anteeksi että itken rakas sisko

I'll train myself to let go of everything I fear to lose

Yoda: Premonitions, premonitions. These visions you have...
Anakin Skywalker: They are of pain, suffering. Death.
Yoda: Yourself you speak of, or someone you know?
Anakin Skywalker: Someone.
Yoda: Close to you?
Anakin Skywalker: Yes.
Yoda: Careful you must be when sensing the future Anakin. The fear of loss is a path to the dark side.
Anakin Skywalker: I won't let these visions come true, Master Yoda.
Yoda: Death is a natural part of life. Rejoice for those around you who transform into the Force. Mourn them do not. Miss them do not. Attachment leads to jealousy. The shadow of greed that is.
Anakin Skywalker: What must I do, Master Yoda?
Yoda: Train yourself to let go... of everything you fear to lose.

Olen tajunnut, että taidan olla aikamoinen pelkuri. En pelkää kuolevani tai esimerkiksi korkeita paikkoja, mutta ihmissuhteisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja on jonkin verran. Puhelimessa puhuminen ja etenkin siihen vastaaminen ovat vaikeita, samoin pelkään olevani huonoa seuraa tai että ihmisellä, jonka kanssa vietän aikaa, on muuten tylsää seurassani. Vietän tuntikausia miettien, mitä joku tietty henkilö on minusta mieltä ja mitä voisin tehdä paremmin. Ruoka ja yhdessä syöminen ovat tietenkin vaikeita, etenkin jos syön enemmän kuin joku toinen. Eniten taidan kuitenkin kammota menettämistä ja sitä, että läheiseni eivät rakastakaan minua. Välillä pelkään niin kovasti toisen menettämistä, että työnnän hänet itse kauemmas! Paljon olen kuitenkin edistynyt; pystyn esimerkiksi nykyään ehdottamaan yhteistä tekemistä sen sijaan, että pakottaisin toisen aina päättämään sen pelossa, että ehdotukseni ei kelpaisikaan.


Jollain tasolla menetyksen pelko yltää myös syömishäiriöstä luopumiseen. Lukijani kommentti edelliseen tekstiin laittoi miettimään:


"Outoa, miten nopeasti tilanteet muuttuu. Ikinä ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Millainen olosi on? Sinä et todellakaan ole epäonnistunut, oikeastaan olet voittanut jotakin, sillä olet askelta lähempänä parantumista. Vaikkei osaston jälkeen välttämättä mikään ole toisin, ellet itse ole mukana muutoksessa. Mistä on vaikeinta päästää irti?

♥ Mikä sinua pidättelee?"


Miksi niin moni pitää kaikin keinoin kiinni jostain niin kamalasta asiasta kuin syömishäiriö? Miksi takerumme sairaisiin tapoihimme viimeisillä voimillamme? Kyseessä on toki sairaus, mutta harvaan sairauteen kiintyy sillä tavalla kuin syömishäiriöinen syömishäiriöön. Itse taidan jollain tasolla pelätä, että pahaa oloani ei enää uskota sitten, kun painoni tästä nousee. Mutta se pelko on oikeastaan aika pieni, sillä ennemmin haluaisin vain kadota ja muiden unohtavan näin vaikean ja kamalan ihmisen (tiedän, minusta vain tuntuu että olisin kamala). Syvällä sisimmässäni en vain taida tietää, mitä ihmettä olisin ilman tätä sairautta. En tiedä mistä pidän tai mitä haluan elämässäni tehdä. Se kontrolli, johon olen vuosien kuluessa tottunut, tuntuu turvalliselta enkä tiedä, mitä siitä irti päästäminen tarkoittaa.

Mutta elää minä haluan (ainakin juuri tällä hetkellä...) ja aion ottaa tulevaisuuteni sisällöstä selvää, vaikka se vaikealta tuntuukin. Täällä osastolla kaikki ponnistelu tuntuu ja näkyy konkreettisemmin ja olenkin huomannut, että en ole kotona (syystä tai toisesta) yrittänyt tarpeeksi. Syöminen on välillä todella vaikeaa, vaikka järjellä tiedänkin kaiken tämän olevan vain minun parhaakseni. Tietoisuus ruoan ja letkun kautta tulevan ravinnon kaloreista on musertava, enkä aina pysty työntämään sairaita ajatuksia pois. Ahdistaa ja itkettää jatkuvasti, mutta nyt on vain pärjättävä. Syöminen on hidasta, laskelmoivaa ja täynnä sellaisia pinttyneitä tapoja, joista haluan vielä irti, mutta ehkä tässä vaiheessa on tärkeintä, että edes syön.


Halu kirjoittaa on pitkästä aikaa tullut mieleeni majailemaan, ja olen siitä ihan iloinen. Toivottavasti teksteissäni on edes jotain tolkkua ja mielenkiintoa, vaikka aivotoimintani ei vielä olekaan kunnolla herännyt ;)

"Into exile, I must go. Failed, I have."

Sanoi Yoda hävittyään taistelun erästä pimeää lordia vastaan.

Siltä minustakin nyt tuntuu, kun makaan sisätautiosastolla letkuihin kytkettynä. Voisin vajota maan alle häpeästä. Seitsemän vuotta sairautta ja viisi vuotta yritystä nujertaa sitä, ja minä päädyn aivan pohjalle? Ainakin ihan tarpeeksi pohjalle. Halu luovuttaa on aika mittava tällä hetkellä.

Vaikka vaaka näytti kilon enemmän kuin eilen, sisätautilääkäristä oli ehdottoman tärkeää, että jään osastolle. Täällä sitä sitten ollaan. Kuulemma kaksi viikkoa. Veikkaan, että edessä on miljoona turhalta tuntuvaa kaloria, massoittain ahdistusta ja sisäistä tappelua, ehkä myös muutama kyynel.

Mutta minun ei tarvitse ajatella tätä epäonnistumisena. Ainakin voin suunnata katseeni eteenpäin ja tehdä parhaani parantumisessa täällä ollessani ja etenkin sen jälkeen.

Minulla on täällä läppäri mukana ja sain netinkin toimimaan. Luvassa on siis ehkä viimeinkin postauksia vähän useammin, kun joudun pitkästä aikaa taas rauhoittumaan miettimään ihan itseäni. Ihan hyväkin juttu ehkä.

Some of us have a lot to learn

Nyt yritän vain kirjoittaa, vaikka se vaikealta tuntuukin. Tämä täydellisyydenhalu ja (osaksi) siitä syntyvä kirjoittamattomuus saa luvan loppua.


Paljon on tapahtunut taas, ja pääni on haljeta kaikesta sotkusta. Kävimme tosiaan ulkomailla poikaystäväni kanssa, osan aikaa mukana oli myös perheenjäseniäni.

Söin oksentamatta (muun muassa) ...

• Ensimmäisenä iltana n. ruisleipäpalan kokoisen annoksen suolaista vuohenjuustoa. Ei edes suuremmin ahdistanut, nälkä oli niin kamala ja juusto hyvää! Muutenkin joustin paljon suolakammostani matkan aikana.
• Kerran aamiaiseksi vaalean sämpylän kanalla
• Yhtenä matkustuspäivistä (melkein) hyvällä omallatunnolla reilut 1700kcal
• Ravintoloissa muutakin kuin salaattia
• Jäätelöä ja jogurttijäätelöä. Vadelma- ja piña colada -sorbetit, nam!
• Aamiaiseksi usein pelkkiä All-Bran -muroja ja maitoa, eli syömishäiriön mielestä liian paljon hiilihydraatteja verrattuna proteiinin määrään.

Ehkä muitakin saavutuksia tuli tehtyä, mutta ehkä näistäkin jo näkee, että syömiseni oli matkalla paljon vapautuneempaa kuin aiemmin. Tietenkin ahmin ja oksensin matkallakin (joku voi ihmetellä, miten se edes on mahdollista) ja sisäänjääneet kalorimäärät olivat tuota 1700 kcal:n päivää lukuunottamatta aivan liian pieniä.


Matkan jälkeen pelkäsin, että painoni olisi noussut. Sisällä pidetyt kalorit tiedän olevan vain hyväksi, mutta tunnepuoli onkin ihan toinen juttu. Haluan nostaa painoa, mutta toivoin painon silti pysyneen samassa: jos se olisi noussut (järjellä ajateltuna) noin pienillä kalorimäärillä, olisin varmaan seonnut ja katunut syömisen lisäämistä. Helpotuksekseni näin ei käynyt, vaan aamulukema oli tismalleen sama kuin ennenkin.


Sitten paino tippuikin päivässä melkein kilon, ilmeisesti turvotusta ja nesteitä. Syömishäiriöpuoli minussa on kaikesta tsemppaamisesta huolimatta ollut hyvin vahvana jo pitkän aikaa ja halunnut painon alittavan sen maagisen tasaluvun. Nyt olin hiirenaskeleen päässä siitä, mutta reaktioni oli päinvastainen, kuin mitä olin odottanut. Olin ahminut ja oksentanut reissun jälkeen paljon, ja siksikin tulin hyvin surulliseksi. Mihin se paino oikein katoaa. Halasin poikaystävääni ja itkin, koska en halua olla tällainen.

Ylioppilasjuhlieni valmistelut veivät suuren osan aikaani viime viikosta (=matkan jälkeinen viikko). Bulimiasessioin päivittäin. Aivan liikaa ja liian usein, lähes jokaisessa vapaassa välissä. En ymmärrä, miten edes ehdin kuluttaa siihen niin paljon aikaa. Tulevat juhlat ahdistivat monesta syystä. Inhottaa olla huomion keskipisteenä ja näytän mekossa(kin) rumalta tikkukäsineni. En pidä lahjojen saamisesta ja olisinkin valmistellut juhlia paremmalla mielellä, jos juhlinnan kohteena olisi ollut vaikka pikkusiskoni. Perjantain ja lauantain välisenä yönä menin nukkumaan kolmelta, koska en saanut lopetettua ahmimista...


Itse juhlapäivä meni ihan mukavasti. Kampaajalla laitetut hiukset olivat nätit, vieraiden emännöiminen sujui ja minulla oli oikeastaan aika ihana päivä. Olimme tehneet sadalle vieraallemme lähes kaiken ruoan itse; tarjolla oli kahta eri salaattia ja savulohta, parsapiirakkaa, espanjalaista perunamunakasta, pikkusuolaisia täytejuttuja sekä ruisnappeja porolla ja porotuorejuustolla. Jälkiruoaksi olimme tehneet itse persikkatäytekakkua, limeleivoksia ja chocolate chip cookieseja, ja leipomosta oli hankittu vielä mansikkatäytekakkua ja gluteenitonta vadelmatorttua. Itse en uskaltautunut (tai edes ehtinyt) maistelemaan makeita tarjottavia ennen kuin vasta illemmalla. Se johtikin taas vessareissuun.


En edes mennyt illalla ystävien kanssa juhlimaan, vaan tulin kotiin kaupan kautta ahmittavien kanssa. Kukaan ei nimittäin pyytänyt minua mukaan. Kyllä minulla on koulussa muutama ystävä, joita olen viime aikoina nähnytkin, mutta jostain syystä he suunnittelivat tekemisensä keskenään ja jättivät minut kutsumatta. Se tuntui kieltämättä ikävältä. En osaa edes kirjoittaa siitä. Olen kai tunkenut taas tunteeni asiaan liittyen jonnekin syvälle.

Sitten sairastuin kultaanikin vaivanneeseen kuumeeseen. Pari päivää hortoilin ja konttailin ympäri kämppää, mutta sitten se meni onneksi ohi. M nimittäin sai vielä keuhkokuumeen! Kuumeessa ei tehnyt kamalasti mieli syödä, ja ne pari ahmimis-oksentamissessiota olivat niin pieniä, että itsekin kummastelin. Kaikki oksetti, ja ensimmäistä kertaa ikinä ahmimisruokia jäi vielä jääkaappiin ja pakkaseen päivän päätteeksi.


(Joku varmasti lopettaa blogini lukemisen, kun tajuaa miten ällöttävän usein ja paljon olen oikeasti ahminut elämäni aikana)


Se tunne jäi jostain syystä päälle kuumeen kadottuakin. Tunne on kummallinen; en vain pysty ahmimaan niin paljoa, kuin olen ahminut viimeiset pari kolme vuotta. Oksentaessa on mentävä välillä lattialle makaamaan, koska päästä huippaa ja väsyttääkin yleensä kamalasti. Olen kyllä ahminut&oksentanut silti joka päivä, mutta määrät ovat aika pieniä verrattuna aiempaan. Tähän muutokseen olen hyvin tyytyväinen!


Mutta se paino. Painan ehdottomasti aivan liian vähän. Kuluneella viikolla olen tavannut niin psyko-, ravitsemus- ja fysioterapeutin kuin koulun terveydenhoitajan kanssa, ja he kaikki ovat ahdistavan huolissaan minusta. Niin huolissaan, että sisätautipolin aikaa aikaistettiin jo maanantaiksi, vaikka veriarvot olivat ihan kohtalaisen hyvät. Viime kerralla huhtikuun alussa (klik) painoin 3-4 kiloa enemmän. En halua ja haluan ja en halua osastolle. En tiedä, en tiedä enää mitään. Ravitsemusterapeutin kotiläksynä mietin tämän painon ja ns. hyvinvointipainon plussia ja miinuksia, ja huomasin itsekin jälleen, että en minä oikeasti halua painaa näin vähän. Mutta kontrollin menetys pelottaa, ja kaikki on esimerkiksi parisuhteessakin sekaisin jo valmiiksi. Syöminen tuntuu näennäisesti helpolta, mutta se onkin siihen muutamaan sataan kaloriin asti (per päivä). Enkä minä mitään apua ansaitse, se on yhteiskunnallekin niin kallista...


Tästä tuli tylsä ja kökkö kilometripostaus, ehkä joku jaksoi silti lukea. Vaakani meni rikki eilen, ja lähden nyt ostamaan uutta. Ei ehkä pitäisi, sillä tiedän painon joka-aamuisen mittaamisen olevan syömishäiriön pakottamaa. Minun on vain pakko tietää painoni ennen sisätautilääkärin tapaamista.


kolmekymmentäkahdeksan pilkku kahdeksan kiloa
vielä liikaa pahaa jäljellä