Forgive my promise that you'll never see me cry

Syömisestä on tullut vuosien kuluessa aina vain mutkikkaampi ja vaikeampi osa elämääni. Ateriointi on täällä osastolla entistä hankalampaa, kun viimein kohtaan ahdistukseni syömällä tarpeeksi. Mutta vaikka haluan parantua ja näytän ulospäin motivoituneelta, olen täälläkin sortunut joihinkin tyhmyyksiin. Minulla on vierihoitaja, mutta olen silti onnistunut piilottamaan paloja ruisleivistä, juomaan ylimääräistä vettä, tekemään punnerruksia ja oksentamaankin pari kertaa. Eräs hoitaja sanoi minun olevan jo kroonikko, vaikka ei noista sääntöjen rikkomisesta tiedäkään. Se tuntui pahalta. Vaikka pidän siitä, että minulle puhutaan suoraan, toivon sydämeni pohjasta, että täältä kuilusta pääsee vielä pois.


Alussa minua ahdisti koko osastolla olo ja etenkin se kamala kalorimäärä, joka sisääni laitetaan päivittäin. Vaikka päivät kuluvat hitaasti, olen jo rauhoittunut ja tottunut täällä olemiseen. Mutta huomenna letkun kautta menevän ravinnon määrää lisätään puolella. En osaa ajatella selkeästi, vaan kuvittelen mielessäni paisuvani jättiläiseksi tästä energiamäärästä ja liikkumattomuudesta. Asiaa ei auta mahan turvotus ja fyysinen oksettava olo.


Samalla kun täällä olo tuntuu vaikealta, pelkään mennä kotiin ensi torstaina. Mitä jos mikään ei muutukaan (paitsi suurempi paino tietenkin), vaan palaan vanhoihin tapoihini? Maanantaina alkava kesätyö on toiminut suurena motivaattorina, onhan kyseessä unelmahomma. Mukava tekeminen ei kuitenkaan merkitse mitään, jos olo kotona on samanlainen. Suuri vaikuttaja oloni huononemiseen tänä keväänä on ollut poikaystäväni pahentunut masennus, eikä se ole helpottanut hänen tsemppaamisestaan huolimatta. Olen valitettavasti sellainen "pesusieni", joka imee itseensä pahan olon ympäriltään. Miten ikinä pystyn huolehtimaan syömisistäni, kun poikaystävääkin pitää muistuttaa syömään?


Ahdistus ruoasta, lihomisesta (oikeastaan kaikesta itseeni liittyvästä) ja jopa M:n masennus on kuitenkin pientä verrattuna siihen suruun, joka on kohdannut perhettäni viime päivinä. Viime vuosina paljon sairastellut, pari vuotta minua nuorempi pikkusiskoni joutui sairaalaan torstain ja perjantain välisenä yönä. Hänen tilansa on nyt pahempi kuin koskaan ja hän saattaa tarvita elinsiirron. Tällä hetkellä hänen vointinsa on vakaa, mutta en voi kuin pelätä pahinta.

I know she's living in hell every single day
And so I ask, oh God is there some way for me to take her place?
And when they say it's all touch and go

I wish I could make it go away 


anteeksi että itken rakas sisko