Veli ja isä kävivät täällä eilen. Heidän viaton toistensa kiusoittelu ja rento elämänasenteensa saivat minutkin nauramaan mukana. Tajusin jälleen, kuinka paljon heistä pidänkään. Etenkin isäni on aivan mahtava. Onneksi minulla on niin ihana perhe.
Nämä neljä päivää osastolla ovat sujuneet vaihtelevasti ja olen miettinyt paljon tulevaa syksyä ja tulevaisuutta muutenkin. Poikaystäväni muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille ja paras ystäväni (jos minulla sellaista edes on) lähtee Helsinkiin opiskelemaan. Tuntuu kuin jäisin yksin. Ilman perhettäni en varmaan selviäisi, mutta kai ihminen tarvitsee muutakin elämää kuin lapsuudenperheensä kanssa hengailun. Varsinkin, kun äitiä en kestä tiettyä päiväannosta pidempään.
 |
| Paras ystäväni taittelee näitä aina :) |
Miksi kultani läheisyys ahdistaa nykyään niin paljon? Hän tuli käymään torstaina ja istuimme osaston pihakeinussa pari tuntia. Koko vierailun tuntui, kuin hän olisi ollut kaukana ja ajattelin vain, että onneksi pian pääsen oksentamaan. Olin syönyt vähän aamiaista ja lounasta oksentamatta, mutta hänen lähdettyään en selvinnytkään päivällisestä tai edes iltapalasta. En tiedä, johtuuko läheisyyden vaikeus sairaudestani ja sen tuomasta itseinhosta vai siitä, että hän ei enää rakastakaan minua. Vai kenties siitä, etten itse rakasta häntä? Huonoina hetkinä en kai rakastakaan ja ero tuntuu parhaalta ratkaisulta. Mutta ilman rakkautta en varmasti olisi kestänyt hänen masennustaan ja vaikeaa luonnettaan näin pitkään. Onko sittenkin niin, että pelkään tulevaa välimatkaamme niin, että mieleni yrittää nyt suojella minua?
Haluaisin niin parantua. Osasto on tuttu kahden vuoden takaa ja täällä on ihan hyvä olla. Ainakin tällä hetkellä. Olen neulonut villasukkia uudella, kummallisella tekniikalla erään kirjan avulla ("Tämä kirja opettaa vallankumouksellisen 2 kerralla -tekniikan, jossa neulominen aloitetaan sukkien kärjestä ja edetään varsiin"), jutellut muiden potilaiden kanssa, käynyt kävelyllä ja yrittänyt lukeakin. Omahoitajakeskustelut ja muut hoitoon liittyvät asiat tuntuvat raskailta, ja se heijastuu syömiseen. Koko ruokailutila ja ajatus mahan täyttymisestä ahdistavat. Tämä on avoin sekaosasto ja olen itse vastuussa syömisistäni. Aamupalaa en ole oksentanut (aina en tosin ole mitään syönytkään) enkä yleensä lounasta tai iltapalaakaan. En ole liiemmin ahminut, sillä saan ulkoilla vain tunnin päivässä, mutta oksenneltua on tullut silti eikä pääni tunnu kestävän sen tuomaa syyllisyyttä. Päivä ja ateria kerrallaan aion silti yrittää. Tiedän, että oikeasti tarvitsisin syömishäiriöosastojen tapaista valvontaa eli esimerkiksi valmiiksi kootut ateriat ainakin näin alkuun, mutta ehkä voisin silti onnistua tämänkin osaston avulla. Jos vain uskon itseeni tarpeeksi.
uskon uskon uskon
uskon kai
vai kannattaako edes yrittää?
sillä yksi ajatus vainoaa minua
"mutta mitä jos en ikinä parane?"
Unohda tuo viimeinen lause. Se ei ole totta. Sä paranet, kunhan vain annat itsestäsi kaiken ja olet valmis parantumaan. Sulla täytyy olla paljon tahdonvoimaa parantua, mutta se on mahdollista.
VastaaPoistaTodellakin yrität parantua, sä olet sen itsellesi velkaa. Anna itsellesi mahdollisuus olla onnellinen. Ei elämässä voi voittaa, ellei välillä ota riskejä. Ota riski ja taistele. Jos et yritä, mitä sulle jää? Syömishäiriö ja tuommoinen elämä. Oletko onnellinen nyt?
Jos se onnellinen elämä siellä tulevaisuudessa ei sitten olekaan sitä mitä halusit, voit aina palata takaisin syömishäiriöön. Niin helppoa se on.
Ihana muuten lukea, että siellä osastolla menee ihan hyvin.
haleja <3
Olen niin pudonnut kuulumistesi kärryiltä. En ole kesäkuun jälkeen oikein kerennyt koneelle. Ja jos olisin kerennyt, niin en vain jaksanut. Mutta ehkä sinä tällä toisella osastoreissulla saisit enemmän irti. Parannus lähtee itsestä, joten sinä itse päätät terveydestäsi, eikö? Äläkä lannistu poikaystävästäsi, sillä hän välittää niin kuin myös sinä hänestä.
VastaaPoistaEn tiedä, kuka olen. Jatkuva meneminen kadottaa oman itseni kokonaan, enkä saa edes aikaa ajatella itseäni. Valvon öitä töissä ja päivisin täytän ajan tekemisellä ja samalla odottaen seuraavan työvuoron päättymistä ja unta. Tähtään katseeni jatkuvasti eteenpäin, enkä katso tätä hetkeä. Minulle ei kuulu mitään. En tiedä, voinko hyvin vai huonosti. Olen vain joku muu, jokin kuori vain.
Pärjäile siellä, toivottavasti saat ravisteltua itseäsi ja selvitettyä mitä todella haluat <3
Tiedän olevani heikossa kunnossa ja nyt on todella aika ottaa isompia askeleita.
VastaaPoistaKiitän <3