Kävin perjantaina tutustumassa uuteen hoitopaikkaan, jonka tarkoituksena olisi toimia kaiken muun hoidon tukena. Se on päiväsairaalatyppinen juttu, jossa ollaan nelisen tuntia kolme kertaa viikossa. Aloitan siellä vielä tämän kuun puolella. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen, sillä tuollainen ohjattu toiminta ja ehkä vertaistukikin voisi olla aika hyvä juttu tähän hetkeen.
Olen nimittäin jonkinlaisessa suossa tällä hetkellä syömishäiriön suhteen. Päivisin ahmin ja oksennan, ja iltaisin mietin pääni puhki, uskaltaisiko jotain vielä laittaa suuhunsa. Iltaisin nälkä tuntuu pelastukselta; ehkä sain sittenkin deletoitua tarpeeksi ja kehooni mahtuu vielä jotain. Useimpina päivinä syön illalla vielä 200-300kcal, mutta ne ovat kyllä aikamoisen ajatusrallin takana. Tällä viikolla olen kuitenkin ylittänyt itseni joitakin kertoja esim. syömällä enemmän / punnitsematta / uusia ruoka-aineita.
Silti painoni on taas laskenut hiukan. 20-vuotissyntymäpäivänäni painoin jälleen vähemmän kuin ikinä ja mieleni teki heittää vaaka päin seinää, niin vihainen olin. Syömishäiriöpeikko oli tietenkin omista syistään kovaääninen (tuokin on aivan liikaa!!), mutta lähinnä kyseessä oli oma raivoni tätä kaikkea kohtaan. Miten voinkaan samalla tiedostaa elämäni järjettömyyden ja kuitenkin jatkaa samojen sairaiden ajatusmallien toteuttamista? Miksi teen tätä, päivästä toiseen?
Parisuhdekaan ei kukoista, enkä tiedä miten tästä eteenpäin. Ensi viikolla lähdemme kuitenkin kahdestaan reissuun, mikä toivottavasti auttaa lähentämään meitä taas. Välillä mietin, minne me oikein katosimmekaan.
Päiväsi tarvitsevat enemmän ylityksiä, jos haluat vielä voida hyvin. Ehkä se siitä?
VastaaPoista♥