Paljon on tapahtunut taas, ja pääni on haljeta kaikesta sotkusta. Kävimme tosiaan ulkomailla poikaystäväni kanssa, osan aikaa mukana oli myös perheenjäseniäni.
Söin oksentamatta (muun muassa) ...
- Ensimmäisenä iltana n. ruisleipäpalan kokoisen annoksen suolaista vuohenjuustoa. Ei edes suuremmin ahdistanut, nälkä oli niin kamala ja juusto hyvää! Muutenkin joustin paljon suolakammostani matkan aikana.
- Kerran aamiaiseksi vaalean sämpylän kanalla
- Yhtenä matkustuspäivistä (melkein) hyvällä omallatunnolla reilut 1700kcal
- Ravintoloissa muutakin kuin salaattia
- Jäätelöä ja jogurttijäätelöä. Vadelma- ja piña colada -sorbetit, nam!
- Aamiaiseksi usein pelkkiä All-Bran -muroja ja maitoa, eli syömishäiriön mielestä liian paljon hiilihydraatteja verrattuna proteiinin määrään.
Ehkä muitakin saavutuksia tuli tehtyä, mutta ehkä näistäkin jo näkee, että syömiseni oli matkalla paljon vapautuneempaa kuin aiemmin. Tietenkin ahmin ja oksensin matkallakin (joku voi ihmetellä, miten se edes on mahdollista) ja sisäänjääneet kalorimäärät olivat tuota 1700 kcal:n päivää lukuunottamatta aivan liian pieniä.
Matkan jälkeen pelkäsin, että painoni olisi noussut. Sisällä pidetyt kalorit tiedän olevan vain hyväksi, mutta tunnepuoli onkin ihan toinen juttu. Haluan nostaa painoa, mutta toivoin painon silti pysyneen samassa: jos se olisi noussut (järjellä ajateltuna) noin pienillä kalorimäärillä, olisin varmaan seonnut ja katunut syömisen lisäämistä. Helpotuksekseni näin ei käynyt, vaan aamulukema oli tismalleen sama kuin ennenkin.
Sitten paino tippuikin päivässä melkein kilon, ilmeisesti turvotusta ja nesteitä. Syömishäiriöpuoli minussa on kaikesta tsemppaamisesta huolimatta ollut hyvin vahvana jo pitkän aikaa ja halunnut painon alittavan sen maagisen tasaluvun. Nyt olin hiirenaskeleen päässä siitä, mutta reaktioni oli päinvastainen, kuin mitä olin odottanut. Olin ahminut ja oksentanut reissun jälkeen paljon, ja siksikin tulin hyvin surulliseksi. Mihin se paino oikein katoaa. Halasin poikaystävääni ja itkin, koska en halua olla tällainen.
Ylioppilasjuhlieni valmistelut veivät suuren osan aikaani viime viikosta (=matkan jälkeinen viikko). Bulimiasessioin päivittäin. Aivan liikaa ja liian usein, lähes jokaisessa vapaassa välissä. En ymmärrä, miten edes ehdin kuluttaa siihen niin paljon aikaa. Tulevat juhlat ahdistivat monesta syystä. Inhottaa olla huomion keskipisteenä ja näytän mekossa(kin) rumalta tikkukäsineni. En pidä lahjojen saamisesta ja olisinkin valmistellut juhlia paremmalla mielellä, jos juhlinnan kohteena olisi ollut vaikka pikkusiskoni. Perjantain ja lauantain välisenä yönä menin nukkumaan kolmelta, koska en saanut lopetettua ahmimista...
Itse juhlapäivä meni ihan mukavasti. Kampaajalla laitetut hiukset olivat nätit, vieraiden emännöiminen sujui ja minulla oli oikeastaan aika ihana päivä. Olimme tehneet sadalle vieraallemme lähes kaiken ruoan itse; tarjolla oli kahta eri salaattia ja savulohta, parsapiirakkaa, espanjalaista perunamunakasta, pikkusuolaisia täytejuttuja sekä ruisnappeja porolla ja porotuorejuustolla. Jälkiruoaksi olimme tehneet itse persikkatäytekakkua, limeleivoksia ja chocolate chip cookieseja, ja leipomosta oli hankittu vielä mansikkatäytekakkua ja gluteenitonta vadelmatorttua. Itse en uskaltautunut (tai edes ehtinyt) maistelemaan makeita tarjottavia ennen kuin vasta illemmalla. Se johtikin taas vessareissuun.
En edes mennyt illalla ystävien kanssa juhlimaan, vaan tulin kotiin kaupan kautta ahmittavien kanssa. Kukaan ei nimittäin pyytänyt minua mukaan. Kyllä minulla on koulussa muutama ystävä, joita olen viime aikoina nähnytkin, mutta jostain syystä he suunnittelivat tekemisensä keskenään ja jättivät minut kutsumatta. Se tuntui kieltämättä ikävältä. En osaa edes kirjoittaa siitä. Olen kai tunkenut taas tunteeni asiaan liittyen jonnekin syvälle.
Sitten sairastuin kultaanikin vaivanneeseen kuumeeseen. Pari päivää hortoilin ja konttailin ympäri kämppää, mutta sitten se meni onneksi ohi. M nimittäin sai vielä keuhkokuumeen! Kuumeessa ei tehnyt kamalasti mieli syödä, ja ne pari ahmimis-oksentamissessiota olivat niin pieniä, että itsekin kummastelin. Kaikki oksetti, ja ensimmäistä kertaa ikinä ahmimisruokia jäi vielä jääkaappiin ja pakkaseen päivän päätteeksi.
(Joku varmasti lopettaa blogini lukemisen, kun tajuaa miten ällöttävän usein ja paljon olen oikeasti ahminut elämäni aikana)
Se tunne jäi jostain syystä päälle kuumeen kadottuakin. Tunne on kummallinen; en vain pysty ahmimaan niin paljoa, kuin olen ahminut viimeiset pari kolme vuotta. Oksentaessa on mentävä välillä lattialle makaamaan, koska päästä huippaa ja väsyttääkin yleensä kamalasti. Olen kyllä ahminut&oksentanut silti joka päivä, mutta määrät ovat aika pieniä verrattuna aiempaan. Tähän muutokseen olen hyvin tyytyväinen!
Mutta se paino. Painan ehdottomasti aivan liian vähän. Kuluneella viikolla olen tavannut niin psyko-, ravitsemus- ja fysioterapeutin kuin koulun terveydenhoitajan kanssa, ja he kaikki ovat ahdistavan huolissaan minusta. Niin huolissaan, että sisätautipolin aikaa aikaistettiin jo maanantaiksi, vaikka veriarvot olivat ihan kohtalaisen hyvät. Viime kerralla huhtikuun alussa (klik) painoin 3-4 kiloa enemmän. En halua ja haluan ja en halua osastolle. En tiedä, en tiedä enää mitään. Ravitsemusterapeutin kotiläksynä mietin tämän painon ja ns. hyvinvointipainon plussia ja miinuksia, ja huomasin itsekin jälleen, että en minä oikeasti halua painaa näin vähän. Mutta kontrollin menetys pelottaa, ja kaikki on esimerkiksi parisuhteessakin sekaisin jo valmiiksi. Syöminen tuntuu näennäisesti helpolta, mutta se onkin siihen muutamaan sataan kaloriin asti (per päivä). Enkä minä mitään apua ansaitse, se on yhteiskunnallekin niin kallista...
Tästä tuli tylsä ja kökkö kilometripostaus, ehkä joku jaksoi silti lukea. Vaakani meni rikki eilen, ja lähden nyt ostamaan uutta. Ei ehkä pitäisi, sillä tiedän painon joka-aamuisen mittaamisen olevan syömishäiriön pakottamaa. Minun on vain pakko tietää painoni ennen sisätautilääkärin tapaamista.
kolmekymmentäkahdeksan pilkku kahdeksan kiloa
vielä liikaa pahaa jäljellä
Matkan jälkeen pelkäsin, että painoni olisi noussut. Sisällä pidetyt kalorit tiedän olevan vain hyväksi, mutta tunnepuoli onkin ihan toinen juttu. Haluan nostaa painoa, mutta toivoin painon silti pysyneen samassa: jos se olisi noussut (järjellä ajateltuna) noin pienillä kalorimäärillä, olisin varmaan seonnut ja katunut syömisen lisäämistä. Helpotuksekseni näin ei käynyt, vaan aamulukema oli tismalleen sama kuin ennenkin.
Sitten paino tippuikin päivässä melkein kilon, ilmeisesti turvotusta ja nesteitä. Syömishäiriöpuoli minussa on kaikesta tsemppaamisesta huolimatta ollut hyvin vahvana jo pitkän aikaa ja halunnut painon alittavan sen maagisen tasaluvun. Nyt olin hiirenaskeleen päässä siitä, mutta reaktioni oli päinvastainen, kuin mitä olin odottanut. Olin ahminut ja oksentanut reissun jälkeen paljon, ja siksikin tulin hyvin surulliseksi. Mihin se paino oikein katoaa. Halasin poikaystävääni ja itkin, koska en halua olla tällainen.
Ylioppilasjuhlieni valmistelut veivät suuren osan aikaani viime viikosta (=matkan jälkeinen viikko). Bulimiasessioin päivittäin. Aivan liikaa ja liian usein, lähes jokaisessa vapaassa välissä. En ymmärrä, miten edes ehdin kuluttaa siihen niin paljon aikaa. Tulevat juhlat ahdistivat monesta syystä. Inhottaa olla huomion keskipisteenä ja näytän mekossa(kin) rumalta tikkukäsineni. En pidä lahjojen saamisesta ja olisinkin valmistellut juhlia paremmalla mielellä, jos juhlinnan kohteena olisi ollut vaikka pikkusiskoni. Perjantain ja lauantain välisenä yönä menin nukkumaan kolmelta, koska en saanut lopetettua ahmimista...
Itse juhlapäivä meni ihan mukavasti. Kampaajalla laitetut hiukset olivat nätit, vieraiden emännöiminen sujui ja minulla oli oikeastaan aika ihana päivä. Olimme tehneet sadalle vieraallemme lähes kaiken ruoan itse; tarjolla oli kahta eri salaattia ja savulohta, parsapiirakkaa, espanjalaista perunamunakasta, pikkusuolaisia täytejuttuja sekä ruisnappeja porolla ja porotuorejuustolla. Jälkiruoaksi olimme tehneet itse persikkatäytekakkua, limeleivoksia ja chocolate chip cookieseja, ja leipomosta oli hankittu vielä mansikkatäytekakkua ja gluteenitonta vadelmatorttua. Itse en uskaltautunut (tai edes ehtinyt) maistelemaan makeita tarjottavia ennen kuin vasta illemmalla. Se johtikin taas vessareissuun.
En edes mennyt illalla ystävien kanssa juhlimaan, vaan tulin kotiin kaupan kautta ahmittavien kanssa. Kukaan ei nimittäin pyytänyt minua mukaan. Kyllä minulla on koulussa muutama ystävä, joita olen viime aikoina nähnytkin, mutta jostain syystä he suunnittelivat tekemisensä keskenään ja jättivät minut kutsumatta. Se tuntui kieltämättä ikävältä. En osaa edes kirjoittaa siitä. Olen kai tunkenut taas tunteeni asiaan liittyen jonnekin syvälle.
Sitten sairastuin kultaanikin vaivanneeseen kuumeeseen. Pari päivää hortoilin ja konttailin ympäri kämppää, mutta sitten se meni onneksi ohi. M nimittäin sai vielä keuhkokuumeen! Kuumeessa ei tehnyt kamalasti mieli syödä, ja ne pari ahmimis-oksentamissessiota olivat niin pieniä, että itsekin kummastelin. Kaikki oksetti, ja ensimmäistä kertaa ikinä ahmimisruokia jäi vielä jääkaappiin ja pakkaseen päivän päätteeksi.
(Joku varmasti lopettaa blogini lukemisen, kun tajuaa miten ällöttävän usein ja paljon olen oikeasti ahminut elämäni aikana)
Se tunne jäi jostain syystä päälle kuumeen kadottuakin. Tunne on kummallinen; en vain pysty ahmimaan niin paljoa, kuin olen ahminut viimeiset pari kolme vuotta. Oksentaessa on mentävä välillä lattialle makaamaan, koska päästä huippaa ja väsyttääkin yleensä kamalasti. Olen kyllä ahminut&oksentanut silti joka päivä, mutta määrät ovat aika pieniä verrattuna aiempaan. Tähän muutokseen olen hyvin tyytyväinen!
Mutta se paino. Painan ehdottomasti aivan liian vähän. Kuluneella viikolla olen tavannut niin psyko-, ravitsemus- ja fysioterapeutin kuin koulun terveydenhoitajan kanssa, ja he kaikki ovat ahdistavan huolissaan minusta. Niin huolissaan, että sisätautipolin aikaa aikaistettiin jo maanantaiksi, vaikka veriarvot olivat ihan kohtalaisen hyvät. Viime kerralla huhtikuun alussa (klik) painoin 3-4 kiloa enemmän. En halua ja haluan ja en halua osastolle. En tiedä, en tiedä enää mitään. Ravitsemusterapeutin kotiläksynä mietin tämän painon ja ns. hyvinvointipainon plussia ja miinuksia, ja huomasin itsekin jälleen, että en minä oikeasti halua painaa näin vähän. Mutta kontrollin menetys pelottaa, ja kaikki on esimerkiksi parisuhteessakin sekaisin jo valmiiksi. Syöminen tuntuu näennäisesti helpolta, mutta se onkin siihen muutamaan sataan kaloriin asti (per päivä). Enkä minä mitään apua ansaitse, se on yhteiskunnallekin niin kallista...
Tästä tuli tylsä ja kökkö kilometripostaus, ehkä joku jaksoi silti lukea. Vaakani meni rikki eilen, ja lähden nyt ostamaan uutta. Ei ehkä pitäisi, sillä tiedän painon joka-aamuisen mittaamisen olevan syömishäiriön pakottamaa. Minun on vain pakko tietää painoni ennen sisätautilääkärin tapaamista.
kolmekymmentäkahdeksan pilkku kahdeksan kiloa
vielä liikaa pahaa jäljellä
"Enkä minä mitään apua ansaitse, se on yhteiskunnallekin niin kallista..."
VastaaPoistaEt kai sä ihan oikeasti ajattele noin? :/ Varmaan jokainen lause tässäkin postauksessa kertoo, että sä todellakin ansaitset ja myös _tarvitset_ kaiken mahdollisen avun.
En minä tiedä. Se siinä ehkä ällöttääkin, että tiedän tarvitsevani apua. Höh.
PoistaMitä sulle muuten kuuluu? Sulla ei taida olla enää blogia? Jos haluat, voit laittaa yhteystietojasikin vaikka tänne (en julkaise) jos et julkisesti halua kertoa.
Voi eii, mä kirjotan tän nyt uudestaan, kun en tiedä tuliko äskeinen viesti perille. Onnistun aina säätämään jotain näiden kanssa ;/
PoistaMutta siis, ihan hyvää mulle kuuluu. Aloin maanantaina käydä verstaalla (sellanen sopimusvuoren juttu, ehkä tiedätkin?) ja se on vaikuttanu ihan mukavalta paikalta. Muuta uutta ei oikeastaan ole.. Yritän vaan selvitä tän itseinhon kanssa. Ja tosiaan lopetin kirjoittamisen ainakin nyt vähäks aikaa, mutta tuskinpa nytkään maltan kovin pitkään olla ilman blogia :)
Jaksamisia tosi paljon sinne osastolle! Se on varmasti ainoa oikea paikka nyt, vaikka ei ihan sieltä mukavimmasta päästä olekaan :/ Tiedätkö vielä, että pääsetkö sieltä kotiin vai jatkatko jollain toisella osastolla?
Tuli molemmat, mutta poistin nyt tuon ekan niin näyttää vähän selkeämmältä! Mullakin käy usein niin, että hukkaan viestini jonnekin internetavaruuteen :D
PoistaMietin oikeestaan aika usein, että mitäköhän sille Kirsille kuuluu. Kiva siis, että kommentoit! Toivottavasti Sopimusvuoren verstas osoittautuu mukavaksi ja ehkä parantumistakin edistäväksi toiminnaksi! Sullahan on vaikeuksia ollut niin kauan, että moni olisi luovuttanut jo monta kertaa :/ Nostan siis hattua sisukkuudesta! Jos ja kun (toivon!) joskus palaat vielä kirjoittamaan, luen edelleen mielelläni sun kirjoituksia! Sun kirjoitustyyli on sellainen erikoinen ja kiinnostava ;)
Juu ei tämä mukavalta tunnu ja tekisi kieltämättä välillä mieli jopa repiä piuhat irti ja vaan kävellä ulos. Aluksi mulle sanottiin, että joutuisin suoraan psykiatriselle tämän jakson jälkeen, mutta ajatuskin etoo. Toivon kovasti, että avohoitoa voitaisiin kokeilla ensin.
Tosi paljon voimia ja sisua sullekin Kirsi! (:
Rustailinkin sulle facebookiin pitkän viestin, mutta täällä lähetän sulle vielä halauksia ja paljon voimia ! ♥
VastaaPoistaKiitos :) En tiedä niistä vähemmän raskaista viikoista, sillä vuorotyö on aina raskas...
VastaaPoistaTarvitsisit niin paljon voimia ja tukea, sillä kuka vain haluaa sinut terveeksi. Kuulostaa tajuttoman raskaalta käydä läpi niitä päiviä itsensä kanssa. Miksei voi vain hyväksyä itseään missään tilassa? Ehkä pieni muutos (muutto tms) saattaisi saada sinut arvostamaan itseäsi.
Tilanteesi kuulostaa tosi raskaalta!Ihana kuulla että ulkomaan matkaasi ja ylioppilasjuhlaasi sisältyi myös mukavia hetkiä!
VastaaPoistaPaljon voimia!<3