minun äiti

Rakastan sua ja kaipaan sua. Ja haluan sulle vaan kaikkea hyvää, rauhaa ja onnea ja iloa.

Kaipaan sua. Minun ja äitini välissä on viisi kilometriä, mutta liian paljon tukahdutettuja tunteita, katkeroituneita ajatuksia ja ainakin minun sairauteni. Onko tämä se sama nainen, jonka kanssa minulla on ollut niin hirvittävän vaikeaa koko lapsuuteni ja nuoruuteni?

Äiti on aina ollut perheen pää. Tuohon perheeseen kuuluu meidän kahden lisäksi isä ja muutama pikkusisarus, joista nuorin on nyt 8 ja vanhin 17 vuotta. Perheeni on ihana ja rakastan heitä kaikkia. Olemme asuneet ihanassa vanhahkossa omakotitalossa sopivan matkan päässä jo ennen kuin menin kouluun. Tosin minä muutin sieltä keskustaan yksiöön tämän vuoden tammikuussa.

Luonteltaan äiti on tosi voimakastahtoinen ja menevä. Hän on asunut nuorena ulkomailla, josta on ehkä peräisin sellainen rempseä asenne elämään, ja äiti onkin sanonut, ettei häntä ikinä stressaa mikään. Hän on aina ollut järjestämässä meille lapsille ohjelmaa ja harrastuksia: itsekin tanssin muunmuassa balettia 13 ja soitin selloa 10 vuoden ajan. Hän on ollut melkeimpä kotiäitinä koko ikäni, joitain pienempiä hommia lukuunottamatta. Minulla on aina ollut kaikki, mitä tarvitsen ja äitikin paikalla.

Miksi sitten suhteeni äidin kanssa on niin iso ja vaikea juttu? Terapiassa sitä käsitellään joka kerralla, vaikka minä en haluaisi siitä puhua. Terapeuttini ja kaikkien vuosien aikana tapaamieni hoitavien tahojen mielestä se olisi tärkeää. Mutta kun minä rakastan äitiäni ja arvostan häntä. Hän ei ole niin kamala, kuin he luulevat. Kaikki pienet jututhan johtuvat vain hänen omasta vaikeasta lapsuudestaan ja siitä, että meitä on niinkin monta. Mutta on minun kai myönnettävä, että on tilanteita, joissa äiti on toiminut väärin. Niitä on paljon, mutta onneksi nykyään tilanne on parempi.

Pienestä asti olen saanut kuulla äidiltä, kuinka hirvittävän tärkeää on, ettei kukaan tuttumme vain ajattele perheestämme mitään negatiivista. Vaatteet olivan isossa roolissa: äiti on aina kontrolloinut sitä, mitä laitamme päällemme siinä määrin, etten vieläkään osaa mennä yksin vaatekauppaan ja annan äidin iloita siitä, kun hän saa ostaa minulle vaatteita. En varmaankaan ole itsenäistynyt "oikealla" tavalla, vaan syömishäiriö on ollut minulle tapa kasvaa, kun en siihen kotona saanut tilaa. Äidilläni oli myös tapana (toivon sydämestäni, ettei hän enää tee sitä pikkusisaruksilleni!) tulla huoneeseeni keskellä yötä, herättää minut ja tarkastaa, onko huoneeni siivottu. Yleensä se ei ollut (ensimmäinen tapani kapinoida?), joten äiti tyhjensi kaikki laatikkoni ja kaappini lattialle... Äidin kanssa ei puhuttu syvällisiä, häntä ei halattu. Tärkeintä oli vain olla hyvä kaikessa ja ainakin ulospäin.

Minusta tuntuu pahalta analysoida äitiäni tällä tavoin edes tässä melkein anonyymissä blogissani, tai oikeastaan pääni sanoo, etten saisi edes ajatella äidistäni muuta kuin hyvää! Sillä hyvä hän on. Varsinkin viime vuoden aikana hän on ollut aivan ihana, vaikka analysoikin minua liikaa ("sulla on varmasti Aspergerin syndrooma!"). Hän ei todellakaan ansaitsisi tällaista paskaa, vaikeaa lasta kuin minä.

Viime päivistä: Maanantai ei ollutkaan hyvä päivä. Oksensin hirvittävän monta kertaa ja illalla, kun kerrankin yritin laskea ahmimiani ja oksentamiani kaloreita, olisin voinut lyödä itseäni. Minun oli lopetettava laskeminen, koska luvut olivat niin valtavia. Oli kuitenkin ihana nähdä erästä pikkuista, myöskin syömishäiriöstä kärsivää ystävääni. Kerrankin olimme ahmimatta ja oksentamatta, kun usein yhdessä olemme sitä tehneet kuitenkin. Juttelin myös puhelimessa kultani kanssa, kuten joka ilta nyt kun hän on arkipäivät 200km päässä töissä ja vain viikonloput täällä. Onneksi enää tämän viikon.

Jatkoin illalla lääkettä, jonka otto oli katkaistava ennen viime kuun matkaani (josta palasin kaksi viikkoa etuajassa kun en osaa olla...), koska se oli niin uusi eikä kehoni ollut ehtinyt tottua siihen. Nukuin siis yöni hyvin, mutta vielä 18 tuntia sen ottamisesta olin tokkurainen! Olo oli kumma iltaan asti enkä siis ahminut tai oksentanut koko päivänä. Kävin salilla ja hain pyöränkin. Mutta eipä nuo "saavutukset" tuntuneet missään, eikä kyllä ahdistanutkaan. Masensi vaan koko elämä.

Seuraavana yönä kuitenkin heräilin paljon ja neuloinkin jonkun verran, joten ilmeisesti sivuvaikutukset ovat menossa pois. Päivä sujui oksennellessa, mutta illalla sain mentyä salille juoksutunnille enkä ole sen jälkeen oksentanut.

Välillä haluaisin puhua ääneen, mutta nyt ei ole sen aika. Niin monella on niin vaikeaa juuri nyt, etten minä ehdi. Eikä se haittaakaan. Auttamaan minut on tehty.