perjantaiaamua

"Minusta tulee onnellinen. Huomenna en tuhlaa itseäni oksenteluun ja sen miettimiseen. Ihan oikeasti. Tämä maailma on liian kaunis tuhlattavaksi kaikkine virheineenkin. Mulla on kaikki edellytykset olla ihan mitä haluan, kunhan vaan alan haluta. Oon roikkunut elämänsyrjässä kynsin hampain, mutta musta tulee vielä itse elämäni hallitsija. Huomenna on se päivä. Tiedän, että ahdistus tulee. Mun on myös syötävä jotain huomenna. Ja minähän syön, enkä suostu ahdistumaan siitä ainakaan siinä määrin, että alkaisin ahmia ja oksentaa. Minusta tulee maailman onnellisin tyttö, sillä maailman onnekkainhan minä olen jo, niinkuin kaikki muutkin. I'm a human being, god dammit! I have value.
I HAVE VALUE"



Kävin eilen vielä iltakymmenen jälkeen pienellä kävelyllä, ja kirjoitin noin puhelimeeni. Tuo loppu on sellaisesta dokumentista, jossa puhutaan esimerkiksi rahatalouden ongelmista, ja nuo sanat jäivät siitä mieleeni. Kävely oli ihana, ja rohkaistuin vielä käymään kaupassakin ja ostin omenoita ja aamuksi jopa kuitumuroja ja maitoa.

Aamuun asti fiilis oli aika hyvä. Äsken isä kuitenkin soitti ja melkein itkin puhelimessa. Se haluaisi puhua raha-asioista. Rahasta, jota tuhlaan päivittäin kymmeniä euroja ahmimiseen ja oksentamiseen.

En uskalla sanoa kenellekään, miten pahalta minusta oikeasti tuntuu. Olen ihan rikki, mutta kukaan ei tiedä sitä. Oksennan tosiaan siis ehkä viisi kertaa päivässä ja itsensä satuttaminenkin on paljon mielessä. Ehkä minä pelkään, että minua ei otetakaan tosissaan. Että mikään ei muutu, vaikka sanoisinkin ajatukseni ääneen vaikka terapiassa. Että minä en ikinä parane. Tiedän, etteivät ihmiset osaa auttaa, jos en puhu täysin totta. Mutta pelkään vaan niin kamalasti, että tyydyn kärsimään. Ehkä minulla ei edes ole mitään ongelmaa? Kaikki riippuisi vaan itsestäni: minun pitäisi vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa. Eli en siis puhu. Näinhän minulle jää vielä toivoa, että jos uskaltaisin puhua, joku pelastaisi minut.

Olen niin väsynyt, että en enää jaksa uskoa siihenkään.