Osastolla on ilta. Alma hoippuu ohi silmin nähden surullisena, mutta olen ainoa joka huomaa sen. Nousen sohvalta ja menen hänen kanssaan tyhjään, hämärään ruokailutilaan. Alma alkaa itkeä lohduttomasti. Hänen huonetoverinsa on kertonut haluavansa tappaa itsensä. Pidän Almaa kädestä ja tajuan, että jos vain siihen kykenisin tuntemaan jotakin, kyyneleet valuisivat minunkin silmistäni. Minua hävettää ja päätän jaksaa elää vielä hetken.
Almalla on epilepsia. Aivokasvain luo painetta aiheuttaen kohtauksia, joita tulee lääkityksestä huolimatta. Lähdemme käymään sairaalan pihalla ja lupaan auttaa häntä, jos kohtaus tulee. Pääsemme parkkipaikan laidalle metsän reunaan, kun Alma sanoo että täytyy kääntyä takaisin, koska kohtaus on tulossa. Näen sen hänestä ja otan kiinni käsivarresta, joka on omaani paljon korkeammalla. Sinnikkyydellään hän kykenee pidättelemään kohtausta niin kauan, että pääsemme hitaasti hoiperrellen takaisin osaston alaovelle. Autan Alman makuulle ja alan huutaa apua.
Kaksi vuotta myöhemmin olen taas joutunut sisätautiosastolle. En ole maininnut tästä vielä kenellekään, mutta Alma laittaa viestiä kysellen kuulumisia juuri silloin, kun letkun laittamisesta on muutama tunti. Seuraavana päivänä hän tulee kukkien ja kortin kera. Puhumme vaikeista tunteista ja hän lukee minulle vertauskuvan bussista, jonka matkustajat ovat ajatuksia, tunteita ja muistoja. Kuljettaja, eli lukija tai kuulija, ei voi estää näitä nousemasta bussiin, mutta vain hän voi ohjata bussia. Almalla on jälleen uusi aivokasvain, mutta silti hän keskittyy tukemaan minua. Hän itkee ja toivoo minulle kaikkea hyvää.
Jälkeenpäin hän ei muista kohtaamista lainkaan.
Jälleen kuluu vuosi, jonka aikana tapaamme harvakseltaan. Saan yllättäen soiton eräänä elokuisena päivänä. Soittaja on Alma, joka kertoo itkien jotain mistä en ensin saa selvää. Ilmeisesti kasvain on suurentunut ja hän on joutunut osastolle lääkittäväksi. Vahvojen lääkkeiden takia hän sammaltaa enkä saa selville, missä hän tarkalleen. Kysyessäni jotakin hän on pitkään hiljaa eikä kykene vastaamaan. Kasvaimen paino kuuluu hiljaisuudessakin musertavana. Lohdutan häntä. Lupaan soittaa takaisin.
Koko tilanne ahdistaa niin paljon, että menee viikko tai kaksi ennen kuin saan toteutettua lupaukseni. Puheluun ei vastata. Alma on kuollut edellisenä päivänä.
Koin pitkään suurta syyllisyyttä siitä, että en ollut hänen tukenaan hänen viimeisinä hetkinään. Yritän uskoa, että tein sen mihin silloin kykenin. Nyt yli neljä vuotta myöhemmin olen hyväksynyt virheeni, mutta edelleen kuullessani Johanna Kurkelan kappaleita alan itkeä ikävästä. Hän soitti niitä minulle, jotta voimaantuisin.
Alma oli yksi niistä ihmisistä, jotka omasta tilanteestaan huolimatta jaksavat aina auttaa muita ja pysyä jollain tapaa positiivisena masennuksenkin keskellä. Hänen läsnäolonsa elämässäni oli jotain sellaista, minkä vaikutusta en itsekään täysin ymmärrä. Hän teki hyvää ja oli hyvä kaikille. Myös niille, jotka eivät sitä aina ansainneet. Koulussa äidinkielen esseen aiheena oli kirjoittaa esikuvastaan. Minä kirjoitin Almasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti